Tästä Gesneriaceae-heimoon kuuluvasta kasvista käytiin keskustelua syksyllä. Tavallisimmin näkee Episica cupreta-risteymiä (pienin oranssinpunaisin kukin ja pari keltakukkaistakin löytyy). Mutta on olemassa Episcia lilacina- ja Episcia fimbriata-lajeja ja lajikkeita, joilla on paljon isommat, lähinnä syreeninlilat kukat. Myös valkosia ja vadelmanpunaisia kukkia löytyy. Kasvia on helppo monistaa rönsyistä, jotka juurtuvat muutamassa päivässä, kolme päivää taisi minulla olla ennätys.
Uutta minulle oli nytlukea amerikkalaiselta gesneriafoorumilta, että yksittäisestä lehdestä monistettaessa ainakin nuo kirjavalehtiset cupreta-lajikkeet saattavat tuottaa jälkeläisiä, joista ei välttämättä tule lehdiltään lainkaan emokasvin näköisiä, vaan ne uusien kasvien lehtien värit jakautuvat risteytykseen käytettyjen vanhempien mukaan.
No nyt tää meni väärän otsikon alle...
Edellisen tekstin luettuani en voi olla kertomatta, että olen tullut siihen tulokseen, että St Pauliani, josta aikaisemmin kerroin netissä, ja jonka väritys vaihteli kukasta kukkaan eikä kahta samanlaista ollut samassa yksilössä, että siinä on kyse siitä, että lehdestä lisätty yksilö ei jaksa pitää emoyksilön värejä, vaan värit menevät miten sattuu. Huh, tulipa pitkä lause! Ja takaraivossa tuntuu, että olen lukenut joskus, että uudenaikaiset hypridit esim. juuri kirjavat Sant Pauliat eivät tulevat samanlaisiksi kuin emonsa ovat. Yleensä esim. erivärinen reunus jää pois. Joten asia ei ilmeisesti koske pelkästään Gesneriaceae -sukua.
Minäkin olin aika pettynyt, kun aikanaan luin yhestä kukkaskirjasta, että Saintpaulia-risteymät taantuvat nopesti. Mitä iloa on sitten jostain vaikka väreiltään todella hienosta yksilöstä, kun se jää lyhytaikaiseksi nautinnoksi, koska jonkun ajan perästä sitä risteymää ei käytännössä löydy enää mistään eikä omaa kasviakaan monistaen saa enää emokasvin kaltaista.