1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9

 TAKAISIN

SUOMEN RUUSUPERINTEISTÄ JA PERINNERUUSUISTA

  

Peter Joy

  
   
 Niin kylmä maa kuin Suomi ei tulle ensimmäiseksi mieleen ruusujen yhteydessä, mutta tutkimalla vähänkään kirjallisuuttamme ja maastoamme paljastuu yllättävän rikas historiallinen tausta sekä ainutlaatuinen elävä perintö. Sijaintimme Venäjän ja Ruotsin puristuksessa on synnyttänyt paljon kärsimystä, mutta vaikutukset sekä idästä että lännestä ovat rikastuttaneet perinteitämme ja mitä tulee ruusuihin, geenivarastoakin.  
   
 Keskiaika: Lähinnä hyötyviljelyä, mutta renessanssi alkoi herätä 1600-luvulla  
   
 Paikalliseen ilmastoon sopeutuneita villejä tai lähes villejä ruusuja on viljelty ikiajoista asti lääke- tai ravintokasveiksi kuten muuallakin Euroopassa. Ruusunviljelyä koskevia kirjoituksia on vain niukasti ajalta ennen 1700-lukua, mutta voimme hyvinkin otaksua, että kristinuskon leviämisen jälkeen eli 1100-luvulta lähtien rannikkoseutujen orjanruusukantoja (Rosa dumalis) olisi viljelty Etelä-Suomen luostaripuutarhoissa lääkinnällisesti arvokkaiden terälehtien ja kuoren sekä runsaasti C-vitamiinia sisältävien kiulukoiden takia. Myös takkuäkämäpistiäisen (Diplolepis rosae) aikaan saamia, karvaisia ruusuäkämiä kerättiin ja uutettiin parantavaksi lääkkeeksi. Muut luonnonvaraiset ruusut metsäruusu (R. majalis) ja karjalanruusu (R. acicularis) otettiin lähes varmasti luostaripuutarhoihin. Näiden lajien lehdistä ja kukista olisi uutettu teetä ja kiulukoita olisi myös hyödynnetty.  
   
 Myöhemmin piikkistä orjanruusua istutettiin rannikon linnakkeiden ympäri tunkeilijoiden estämiseksi.  
   
 Ensimmäisiä viitteitä Suomessa viljellyistä ruusuista on prof. Elias Tillandzin v. 1673 ja v. 1683 tekemissä, Turun seudulla kasvavien lääkekasvien listoissa. Hän mainitsee valkoisia ja punaisia, yksinkertaisia tai kerannaiskukkasia ruusuja, jotka kasvoivat todennäköisesti Åbo Akademin lääketieteellisessä puutarhassa. Voimme vain olettaa, että nämä saattoivat olla neidon- (alba) tai ranskan- (gallica) ruusuja. Turulla oli vahvat siteet Hansaliiton kanssa ja varakkaita saksalaisia kauppiaita oli ruvennut asettumaan kaupunkiin. Useat kaupungin porvarit matkivat kauppiaita perustamalla monipuolisia puutarhoja näihin aikoihin.  
   
 Toipuminen tuhon jälkeen: Aatelisto löytää eksoottisia ruusuja  
   
 1600-luvun loppupuolella ja pitkään seuraavalla vuosisadalla puutarhat villiintyivät ja niitä koskevat kirjoitukset hävisivät sitä mukaa, kun maa joutui Ruotsin ja Venäjän taistelutantereeksi ja sortui nälkään ja tauteihin. Vuonna 1750, kun toipuminen oli alkanut, puutarhakertomukset jatkuivat taas. Niinpä opimme, että Mäntsälän Frugårdin kartanon isäntä, majuri C.F. Nordenberg, ryhtyi istuttamaan ruusuja puutarhaansa. Kun hänelle myönnettiin aatelisnimi Nordenskiöld, hän joutui virkansa vuoksi viettämään pitkähköjä aikoja Tukholmassa, josta hän toimitti ruusuja kotiinsa vaimonsa istutettavaksi. Mukana oli "suuri, kerrannainen valkoinen ruusu", todennäköisesti Rosa alba 'Maxima'. Muutamia vuosia myöhemmin Pietari Kalm kirjoitti, että useat ihmiset viljelivät ruusuja puutarhoissaan. Esimerkiksi turkulainen Pietari Gadd viljeli R. alba-, R. americana- (carolina?), R. centifolia-, R. eglanteria- (rubiginosa) ja R. gallica-muotoja. Vuonna 1790 Monrepos-kartanon puistossa lähellä Viipuria loisti lukemattomia ruusupensaita, todennäköisesti kartano- ja ranskanruusuja.  
   
 Kuten muualla Euroopassa muotitietoiset altistuivat ruusumaniaan sitä mukaa, kun uusien lajikkeiden lukumäärä kasvoi räjähdysmäisesti. Varakkaat ruusuintoilijat saivat tilata taimia J.H. Zigran Riian taimistosta, jossa v. 1824 oli yli 200 lajiketta, sekä myös J.G. Haetgen Tallinnan taimistosta. Monilla ruusuilla oli korkealentoisia, aatteellisia nimiä kuten 'Grande Monarque' ja 'Duchesse d'Angoulême', jotka varmasti vetosivat näitä taimistoja suosiviin, korkeasta asemastaan nauttiviin henkilöihin. Taimistojen lajikevalikoimassa oli vanhoja alba- ja kartanoruusuja sekä uudempia ranskanruusuja, joista useimmat menestyivät kohtalaisen hyvin maamme lounais- ja eteläosissa, missä varakkaiden ihmisten enemmistö asuikin.  
   
 Ruusuintoilijat huomasivat pian, että ranskalaisten jalostajien 1800-luvulla tuottamat, alituisesti vaihtuvat tee-, bengali-, bourbon-, noisette- ja remontanttiruusut olivat aivan liian arkoja menestyäkseen ulkona edes suotuisimmissa paikoissa. Näitä ruusuja piti viljellä ruukkukasveina ansareissa tai viileissä, hyvin valaistuissa kartanon saleissa. Mielihyvän lisäksi ruusuista sai leikkokukkia, joilla voi miellyttää seurapiiriään (tai tehdä siihen vaikutuksen).  
Sivulle 2