TAKAISIN

Rakkaudesta luontoon

Julkaistu: 16.3.2020

Vaelsimme isän kanssa pohjoisessa metsässä, minä ala-asteikäisenä pikkuneitinä, ja isä turvallisesti vierellä kertomassa luonnosta. Imin sen kaiken isän rakkauden luontoon ja luonnon kunnioittamiseen silloin ja vuosien varrella. Isän syvällinen ymmärrys kumpusi metsänhoitajana ja näkyi lapsuudenkotini puutarhassa. Niihin näkymiin myös suljen muiston isästäni, joka vielä kuolinsyksynään kumaraharteisena vanhuksena muotoli pihapensaita uusimmalla hankinnallaan - pensasleikkurilla.

Kuva: Pixabay (fiiliskuva artikkeliin)Kuva: Pixabay (fiiliskuva artikkeliin)

Metsässä vaeltassamme opin myös nöyryyden luontoa kohtaan. Niinpä ostaessamme mieheni kanssa rivitaloasunnon rinnetontilta mukavan kokoisella pihamaalla käännyin isäni puoleen usein, että mitä ihmettä niin karun maaston kanssa voin tehdä. Opin kaivamaan maata ja tutkimaan sen kosteuden, haistamaan happamuutta ja laskemaan mikä olisi kasvien sekä maaperän kannalta järkevintä. Tupatako väkisin multaa joka paikkaan vai hyväksyä se, että minulle niin tärkeä harrastus pitää suitsia luonnon ehdoilla sellaiseksi kuin luonto sen tarjoaa.

Kuva: Pixabay (fiiliskuva artikkeliin)Kuva: Pixabay (fiiliskuva artikkeliin)

Ettenkö olisi haastatellut naapurit ja kiertänyt tonteilla pohtimassa muiden ratkaisuja, mutta aina isän neuvo kunnioittaa luontoa nousi mieleeni. Ehei, minusta ei siis tulisi kukkia nyppivää talon rouvaa. Minusta tulisi havukasveja ja kärhöjä kasvattava friikki. Mihinkään muuhun pihamaamme ei suostuisi. Kärhöt, kumma kyllä, pitivät entisen tuoreen kangasmetsän maapohjasta ja läpäisevästä hiekasta. Isäni neuvoilla tein aina istutustyöt huolella ja jolla myös varmistin suurimman osan kärhöjeni ja havukasvieni menestyksen pihassamme.

Mieheni toiveesta muutama pienpuu istutettiin joukkoon. 20 vuodessa meillä oli katseltavaa ja kuunneltavaa kiitollisesti pörhistelevässä puutarhassamme. Helppohoitoisessa ja niin rakkaassa.

Kuva: Pixabay (fiiliskuva artikkeliin)Kuva: Pixabay (fiiliskuva artikkeliin)

Suhdettani puutarhaan koeteltiin salaojakaivuutöillä ja muutaman vuoden kuluttua uudella viemäröinnilläni. Pidin sanan mukaisesti suruaikaa menettäessäni kaiken työni kaivinkoneiden isoihin kouriin siitäkin huolimatta, että osa kasveista pystyttiin hätäistuttamaan muualle. Toisaalta siinä myös jälleen kerran neuvoteltiin luonnon ja maaston kanssa, että miten tästä jatkamme. Mieheni kuollessa myös elämäntilanteeni muuttui sukulaisten riidellessä omaisuudestamme. Sain kiellon olla koskematta pihaan ja asuntoon, joten pääsin vain muutaman kesän seuraamaaan meille rakkaan pihan ränsistymistä.

Kuva: Pixabay (fiiliskuva artikkeliin)Kuva: Pixabay (fiiliskuva artikkeliin)

Niin kuin isä sanoi, me voimme suojella luontoa tukemalla arempaa lajistoa vahvemmalta lajistolta, joten niin kävi sitten meidän puutarhan että vahvat vieraslajit tukahduttivat hartaasti haalimiani kärhöjä. Erään lumimyrskyn jälkeen pihallamme kasvanut hyväkuntoinen, mutta kaksihaarainen pilarikataja oli märän lumen painosta haljennut. Toinen haara makasi maata vasten ja toinen haara oli entistä suoremmin pystyssä. Tunsin, että sain kuin viestin luonnosta miten minun on nyt jatkettava matkaani. Kuin se pystyyn jäänyt pilarikatajan toinen haara, että hyvin tässä pärjätään. Niinpä ostin kerrostaloasunnon ensimmäisestä kerroksesta pienellä patiolla. Odotan nyt kevättä suuret suunnitelmat mielessäni ja miten minä tällä kertaa aloitan aivan uuden uran kukkia nyppivänä leskirouvana.

Reetta