TAKAISIN

Muistojen mummolasta omaan puutarhaan

Julkaistu: 16.3.2020

Mummolan puutarhasta minulla on kuvia vain muistoissani, joten liitin oheen muutamia kuvia omasta puutarhastani. Mummolan takaa kulki polku niityn läpi mustikkametsään. Toisella puolella oli pieni kasvihuone, josta mummo antoi minulle kurkun. Ihmettelin huoneen vehreää kosteutta. Oli koivukujanne rantaan, josta veneellä menimme papan kanssa järven yli lakkasuolle. Pienen ihmisen mielestä vaikuttavia juttuja. Hienoja juttuja. Vielä aikuisenakin.

Niin kuin seurata siementen itämistä, puiden ja maan puhkeamista lehteen ja kukkaan, sadon kypsymistä, puutarhan vaipumista talviuneen. Ja nähdä eläimiä: perhosia punahatuissa, kimalaisia kirahvinkukissa, valtavia kastematoja, peuroja, jäniksiä, kauriita, oravia, lintuja, sisiliskoja ja sammakoita... Kerran oli mennä aamukahvi väärään kurkkuun, kun keittiön ikkunan editse asteli iso uroshirvi lapiosarvineen. Vehreys vetää puoleensa.

Vaikka olenkin lukenut itseni hortonomiksi, sitä ei tunne kuin itse kokeilemalla, kuinka ihanaa on nuuhkia ruusuja ja illakoita kesäyössä, kuunnella puiden huminaa, heinien kahinaa, läpsiä hyttysiä iholtaan, työntää kädet multaan, ottaa vapaat kädet, luoda, tuntea elävänsä. Kasveista saa valtavan määrän iloa ja lohtua. Ja myönnettäköön, välillä turhautumista, jos jokin ei kasva tai kasvaa liikaa. Ison puun alle kumartuessaan sitä osaa laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Tuo puu on elänyt kauemmin kuin minä. Mitäs minä tässä valittamaan mitään, en maan matoja kummempi.

Puutarhaan minä mahdun, kuulun, sellaisena kuin olen. Ja puutarha kuuluu minulle. Siemenkylvökseni ja osa isommista taimista ovat jopa muuttaneet perheemme kanssa paikkakunnalta toiselle, kerran jopa meren yli. Omaksi huvikseni maalailen maisemaa kasveilla ja tunnen vahvaa yhteyttä ja kunnioitusta kaikkea elävää kohtaan. Se on polku kohti parasta hulluutta, puutarhahulluutta, jolloin keväällä ikkunalaudat peittyvät kylvölauttoihin, viikkosiivous lykkääntyy perennapenkkejä puunatessa, lintujen laulua kuunnellessa voisi kitkeä kevätyöt läpeensä elleivät varpaat uhkaisi paleltua kumikengissä. Mies ja lapset saattavat joskus huhuilla iltaisin kilpaa huuhkajan kanssa, josko äiti tulisi syömään välillä. He ymmärtävät kyllä, toivoisin.

Tuhatkauno