Vähän kerrallaan torstai, 30. heinäkuuta 2009

Toimii!

Vihdoinkin lattia oli valmis, tai no, ei suoranaisesti valmis, mut jotakuinkin kävelyä kestävä. Siihen sitten laitoin vanhoja käytöstä poistettuja kylpyhuoneen muovitralleja (niitäkin oon joskus joltain meille varastoon haalinut, kun eihän sitä koskaan tiedä...) näin ens alkuun. Vähän pelkäsin et ne painuu kokonaan hiekan sisään, mut ihme hyvin ne siinä pysyvät paikoillaan.

En voinut enää odottaa kasvien siirtoa. En vaan voinut. Tomaattiraukat olivat aivan surkeita ämpäreissään. Ämpäripaprikat eivät kasva yhtään ja joku apina (=minä) on unohtanut kylväneensä kasvihuonekurkkua. Löytyi meinaan 4 tosi pientä sentin alkua vessapaperihylsyistä sieltä vanhan kasvarin kätköistä. Ei kyl olleet kuolleet, mut ei kyl kasvaneetkaan.

U:n mallinen kasvatusallas oli kauheen homman takana. Se maa oli kivikovaa! Isolla lapiolla sai hakata entistä mukanurmikkoa ja sitten rääkillä repiä maata rikki. Lopuksi kapealla istutuslapiolla reunojen vierustat ja käsin keskiosat maat. Hiki lensi ja kärpäset kans. Vuorasin reunat n. 30-40 senttiä alaspäin muovilla, jonka niittasin seinämiin kiinni. Säästän aina kaikki turvemultasäkit, ne muovit kestää pakkasta ja aurinkoa, eivätkä haperru. Ja tavallaan ovat ilmaisia, turpeenhan minä ostan, en pakkausta.

Meillä on tänä kesänä kärpäsiä niin maan hemmetisti. Just niitä huonekärpästä pikkasen pienempiä ärsyttäviä tapauksia. Niitä on ziljoonittain. En voi käsittää miten niitä voi olla sellaiset määrät! En yleensä suosi tai käytä myrkkyjä missään muodossa, mut nyt on ollut pakko ostaa raidia. Joka ilta kasvarin katto on mustana niitä kärpäsiä. Ja joka ilta vetelen raidit kasvariin ja lävet äkkiä kiinni. Ja silti niitä riittää seuraavanakin päivänä. Tulee vähän sellanen olo et jossain lähimettäs on raato tai kaks ollu koko kesän hyvänä inkubaattorina kärpäsentoukille. Yäk. Tosin niihän sitä sanotaan et: tulis kesä ja kärpäset, on sit köyhälläkin ystäviä. En vaan tienny olevani NIIN köyhä, et niitä "ystäviä" pitää tulla silmätsuut täyteen.

Yhden kattoluukun sain niin valmiiksi, et kannatti avata se. Oli siinä taas taiteilemista. Hommahan meni niin, et kun katto muovitettiin, se levitettiin ehjänä koko alalle. Sitten niittaus ja listat ja kattoluukkuihin reunat siten, et kiinni ollessaan se lepää reunatukipuihin. No, se muovihan on edelleen ehjä siellä alla. Olin ruuvannut parilla ruuvilla ikkunanpokat tukipuihin sisäpuolelta, jotta "ruutu" ei valahda alaspäin ennen ulkopuolisia reunalautojaan. Eli kun olin ne ruuvit poistanut, huomasin et aika naftiksi olin tukipuun ja ikkunanpokan välit jättänyt. Vaan ei se mitään, kyl sen muovin saa auki kolmelta reunaltaan sellasella mattopuukon kokonaisella terällä.

Eikä tietenkään ne vaihtoterät olleet siellä missä niiden olisi pitänyt olla. Eikä löytynyt ensimmäistäkään mattopuukkoakaan ja niitäkin on useampi aivan varmasti tässä huushollissa. Kauhee ettiminen. Alkoi taas ohimossa kiristämään, mut onneks just ennen raivokohtausta löysin yhden vaihtoteräpakkauksen korulaatikostani. Siellähän kaikki muutkin säilyttää huipputeräviä työkalujaan, eikö?

Se terä mahtui just ja just siihen väliin ja TADAA! ikkuna aukes. Saranat toimi, tukipput kesti ja reunalaudatkin olivat oikeilla kohdillaan. Uskomatonta. Ei mitään korjattavaa. Siis tässä kattoluukussa. Kaks olis vielä...

Vielä puuttuu katolta listoja, lapereunaa ja ovenpuita. Mut osa tomaateista on uudelleen istutettu ja paprikat myös. Minikokoiset kasvihuonekurkutkin pääsivät multaan, kasvavat sit mitä kasvavat ennen pakkasia.

Vielä kun joku tulis ja ruuvais ovenkahvat paikoilleen, pesis ikkunat ja raapis laseista maalit, mut mitäs sellasista pikkuseikoista, kyllä se siitä sitten suttaantuu. Pääasia et toi rakennelma alkaa oikeesti muistuttaa sitä, mikä sen pitäisi ollakin.

+ Kommentoi (6 kpl)

Hiekkakasaterroristi sunnuntai, 26. heinäkuuta 2009

Lattia valmistuu

Vieläkään ei ole tullut varsinaista inspistä jatkaa kasvarin rakentamista. Tänään kyllä päätin, ettei tekosyyt auta ja jotain on joka päivä saatava tehdyksi. Muuten homma vaan kestää, kohtahan ne syksyn pakkaset ovat jo täällä.

Kun toiseksi nuorimmaisen synttärikemut oli vietetty ja kaverit lähteneet, aloin kerätä kiviä ja tiiliä kasvihuoneen lattialle. Osa tulee olemaan pelkkää lattiaa ja muutama kiertävä istutusallas on reunoilla. Aattelin et olis hyvä saada pohjalle sellaiset pikkukivet ja laastinkappaleet ja tiilenmurenat, mitkä muuten joituis taas uudelleen kaivamaan maahan, kun ei tiedä mitä muutakaan niillä tekis. Varsinkin kun oon ne tänä vuonna kaivanut sieltä maakuopista ylös.

Onneks olin kerännyt ne isoihin kasoihin pressujen päälle, homma meni aika kivuttomasti ja suht nopeesti. Sitten pieni tauko ja takas ulos. Mistäs muualta sitä hiekkaa sit muuten ottais ku kakaroitten hiekkakasalta? Eikä matkakaan oo kauhian pitkä, sellaset vaivaset 5-6 metriä. Koiran kaivamia kuoppiakaan eii oo matkan varrella ku pari.

Ja eiku hommiin. Voi luoja se hiekka painoi. Pari päivää on satanut oikein kunnolla ni onkai se hiekka läpeensä kastunut. Vaan ei auttanut. Olin päättänyt saada sen lattian valmiiksi tänään.
Tosin hommaa olis ollu helpompi tehdä, ellei noi mukulat olis tapellu jättiritsasta. Ai niinku mikäs se sit on? No, otapas mielikuvaasi vastakkain istuttava keinu, sellainen klassikko. Sitten purat sen erilleen niin, et istuinosiin jää ne pitkät puut, ne joidenka varassa istuin roikkuu loppukeinusta. Se sit maahan niin, et ne puut sojottaa viistosti ylös. Ja niihin kiinni parinsentin paksusta kumminauhaa, sitä samaa ku mustekaloissa on, mut paksumpaa.

Sillä on niin kivaa ampua niitä kaikkia laudanpätkiä mitä multa on jäänyt yli ja vähän tennispalloja ja miksei pikkusiskon poni ja veljen sählypallo....lentää tosi kauas, yli nurmikon ja tienkin yli. Ja mistä noi sellasen keksi? No isoveli (21 v.) sen hoksas. Siinä niillä oli kiva kilpailu tos yks päivä....vävy mukana. Kauhiat kivet nostettu istuimen reunoille, ettei ampumamasiina liiku, kun sitä kumminauhaa vedetään persus maassa metrin pari. Ja tietenkin kasvarin vieressä.

Lopuksi suutuin jatkuvaan tappeluun ja kielittelyyn ja komensin jengin jonnekin muualle, äänen kantomatkan ulkopuolelle, riitelemään turhasta. Nuorimmainen painui sisälle, mut nää kaks muuta tuli notkumaan kädet taskussa siihen viereen, ku äiti raataa apinanraivossa hiki silmillä. Seisovat siinä ku suolapatsaat, mitä nyt poika vähän takaraivoaan raapi ja tyttö kaivoi korvaansa. Lopulta poika sanoi siskolleen: Pirun paljon tohon menee mein hiekkaa. Johon tyttö vastasi et: Joo, nii menee. Äiti on oikea hiekkakasaterroristi.

Sillon poksahti meikäläisellä. Jätkä sai luvan lapioida hiekkaa kottareihin ja neiti näsä siirtyä sisähommiin. Aah, mikä hiljaisuus ja rauha. Mitä nyt poika suunnitteli kaivavansa ison kuopan ja naamioivansa sen ja sit pahaa aavistamaton isoveli astuu siihen ja...BUAH HAH HAH HAA! Ja siis jätkäkin sisähommiin.

12 kottikärryllista hiekkaa meni kasvarin sisään. Tai oikeestaan 11 ja puoli, mut en todellakaan aikonut lapioida kasvarista ulos sitä ylimääräistä puolikasta kottarillista, levittelin ne ylimääräiset vaan tasasesti sinne tänne. Nyt on selkä ja lapaluun alus niin saakurin hellänä. Mut kyllä se siitä helpottaa, kun venyttelee usein ja nautinnollisesti.

Sitä en vaan tajua, et vaikka kuinka raataa ja tekee fyysistä hommaa, ni vararenkaat ei tosta vyötäröltä mihinkään katoa. Kuinka helkkaristi pitäis vielä tehdä lisää jotta olis yhtä sievä ja pienen kokoinen ku joskus nuorena? Tai no, riittäis ihan parin kilon renkaan pienennyskin. Ainakaan siitä se ei johdu, että näin oman maan satoaikaan tulee lorautettua joka pöperöön kermaa ja lautasellekin vielä ylimääräinen voisilmä....

+ Kommentoi (3 kpl)

Lähempää katselua ei kestä... tiistai, 21. heinäkuuta 2009

Julkisivu valmiina, kai.

Vaikka joka päivä koittaa jotain saada aikaseks, ni tuntuu ettei mikään valmistu. Kaikki on kesken, piha, kukkamaat ja kasvari. Kesken on lasten kasvu, kukkien kasvu ja oma aikuiseksi kasvu. Kesken on elämän koulu, kärsivällisyyden koulu ja koko elämä, kai.

Vaan julkisivu olkoot valmis. En jaksa enkä viitsi tehdä sille yhtään mitään, no okei, muovi ei pysy pelkillä niiteillä, joten pakko sinne on vielä lasikuitunauhaa (isoista paketeista säästetty) ja lasten vanhasta muovialtaasta leikattua suikaletta niittailla. Mutta muuta en tee. Ja sille puolen en enää kiipeile, vaikka katto tippuis.

Onneksi kattoluukkujen vinot sahaukset ei näy tielle asti, eikä kuvassakaan. Hienosti taas meikäläinen sahaskeli tarkkoja 45 asteen kulmia, joo. Mut ei ne silti sopineet heittämällä yhteen. Valkoisella silikoonilla olis voinut ne kulmat siistiä, mut en viitsi. Ja sitäpaitsi mulla ei oo ku väritöntä silikoonia ja siinä ei toi lateksi suostu pysymään. Joten se siitä.

Naulatkin loppu, tietysti. Kokonaiset 3 kampanaulaa jäi yli, jaaha, siis viikolla tarttis jostain haalia sellasia lisää. Pihanpuolen kattolistat uupuu vielä paikoiltaan ja muutama muukin lista, mm. ovista. Rumasti oli muovi nyt jo venunut, kun tuuli on sitä päässyt paukuttaan.

En jaksa millään odottaa, et tulis ens kevät. Sais oikein aikuisten oikeesti kasvattaa ja koulia lämpöisessä kasvarissa. Harmi kun ei oo yhtään pellikatonpaloja jäljellä, olis voinu oikein lämmityksen
järjestää, paitsi oon mää jotain senkin suhteen jo vähän aatellu. Mut sitä vois testailla jo syksyllä, sais noi ämpäritomaatit lisäkasvuaikaa.

Surkeesti tarttis saada kivikkokasvimaat kasvihuoneen ympärille valmiiksi, mut sit mietin et miten ne kastää syksyt ja talvet, kun sadevedet tippuu suoraan niitten päälle. Eli rännit ja prunnit tarttis jostain kehitellä. Ja johtaa ne tynnyreihin. Jotka joutuu sijoittamaan ulkopuolelle, kun kasvariin ne ei mahdu. Ja niistä tietenkin systeemit sisälle, ettei tarvi ravata sisälle ja ulos muutaman vesitilkan takia.

Lisää ja lisää poikii yhdestä ajatuksesta kolmanteen. Alkaa olla ähky olo. Mikäs siinä, ku olis tuohta niin ettei jaskalle taivu, vaan on kyl niin, et vaikka miten taivuttelee, ei huomaa edes sitä vitosen seteliä. Ainoo, mikä kukkaroa pursottaa, on kauppakuitit. Vaan tyhjyys on luovuuden äiti. Kun ei ole mitään, ihmisen on pakko keksiä jotain ympärilleen, jotain mikä tuntuu omalle.

Miksen muuten voi tyytyä siihen mitä jo on? Miksi pitää haluta lisää ja lisää? Lapsena mulle sanottiin et miks poimit noin vähän kukkia, poimi kunnon kimppu, niin näyttää joltain. Tai miksi toi paperi on vielä noin tyhjä, piirrä täyteen, niin ettei valkoinen näy, niin on parempi. Tai miksi ainekirjoituksessasi on vain kaksi sivua, kirjoita enemmän, huomaat itsekin, miten se kuulostaa paremmalta.

Ha haa. Syytän siis kasvattajiani, että minulla on liikaa pihaa hoidettavana. Ja heidän syytään kai on, että minulla pitää olla suuruudenhullun monumentti, kasvihuoneeni. Ja että minulla on viisi lasta.... Enempi parempi!

Miksei kukaan älynnyt jankuttaa minulle et miksi sulla on noin vähän rahaa? Opiskele enemmän ja tienaat vielä enemmän. Pystyt pitämään vielä isompaa pihaa ja vielä hienonpaa talvihuonetta ja enemmän kakaroita...... heetkinen, ei yhtään kiljukaulaa ja vinkuintiaania lisää! Niin siinä olis kuitenkin käynyt.

Tyydyn siis tähän elämään ja tähän hullunmyllyyn, se riittäköön. Ja eiköhän joka työrupeaman jälkeen toi kasvari ala olemaan lähempänä valmista. Ja sitäpaitsi, sadan vuoden päästä kukaan ei todellakaan tiedä että juuri minulla on joskus ollut tuo kasvihuone, sitähän ei sitten enää ole.

+ Kommentoi (5 kpl)

Onneksi olen keräilijä torstai, 16. heinäkuuta 2009

Sälepohjalape

Nyt kun muovi alkaa olla paikoillaan, näytti alareuna jotenkin flatsulta. Alkaa tosissaan tympäsemään toi jatkuva ylös alas kiipeily. Ylälaudat on paikoillaan, paikkamaalaus ylös tehty ja muovi niitattu melkein alas asti kiinni. Mut ei ihan.

Tuli, onneks täs vaihees, mieleen ettei alareunassa oo lappeita. Eli vesi ja lumi valuisi suoraan katolta alas pitkin ikkunoita. Kyllä siinä nyt edes pieni lape täytyy olla. Mutkun se lauta alkaa oikeasti olemaan loppu. Onneksi haalin kaikkia toisille romuja nurkkiini. Joku onneton on jossain vaiheessa nukkunut turhan raskaasti ja sänky hajonnut. Eiku meille vaan se sälepohja. Ne laudathan on sahattu viistoreunaisiksi toiselta puoleltaan ja voi ihmettä! Sen viiston kulma on just sopiva katon kulman kanssa. Joskus on niin hyviä hetkiä, ettei todeksi usko.

Maalia päälle ja kuivuttuaan lappeiksi. Toimi oikein loistavasti ja oli helppo ruuvata paikoilleen. Mut vieläkään ei voinut nitoa muovia alas asti. Kattotuolin reunaa vasten täytyi asentaa lista, joka varmistaa muovin paikallaan pysymisen tuulessakin. Ja en ylety sinne ihan ylös asti, ellen seiso ikkunarivin päällä. Joten jätin just senverran muovia auki, et saan maalisen roksini mahtumaan väliin.

Olin löytänyt oikeita listanauloja tuhannen kappaleen paketin ja niillä aioin listat naulata. Ne ovat niin ohuita kannattomia, hiukan päästä pyöristettyja pitkiä nauloja, ettei listat halkea. Ja ne oli ollu -50% tarjouksessa. Killuin siellä ylhäällä taas suu täynnä kiiltäviä neulanohuita nauloja vasara valmiina. Hitto tästä mitään tuu. Vasara oli iso raksasellainen ja pyöreät päät vääntyivät raskaan hamaran alla. Pieni listavasara mulla on, en vaan löydä sitä mistään. Käsikin väsyi. Kun koitin suoristaa naulaa, se napsahti poikki. Kolmannen kerran kun sain napsahtavn terävän pään suoraan turpaani, päätin käyttää tavallisia, kannallisia kampanauloja. Onneks en ollu tehny ku 3 listaa...Ja eiku alusta.
Alas, uudet naulat autotallista, takas, kiipeilyä (mistä hitosta ottais kii ku muovista ei saa), takas alas ku vasara unohtui, takas ylös, verkkarit rätsähti haaroista mut ei se varmaan kadulle näy ja ah- näillä homma toimii.

Mut en voinut vieläkään naulata listojakaan ihan alas asti, piti se muovi hiukan ujuttaa listan alle, et sai sen räpyläkolon. Sillä onhan vielä noi kattoluukkujen reunat joidenka takia pitää kiipeillä. Ja sit muutama lista pitää paikkamaalata.

Kattoluukkujen reunat teen vanhoista ikkunalistoista, jotka joku joskus tosi kauan sitten on irrottanut jostain. En voinut olla ajattelematta, miten katoavaista tämä elämä loppujen lopuksi on. Kenelle minä tätäkin rakennan? Itselleni? Naapureiden ohiajokyttäykseen? Lapsilleni? Uusille omistajille? Sillä joskushan tämäkin tontti menee myyntiin kaikkine rakennuksineen tai raunioineen.

Olen havahtunut elämän rajallisuuteen vasaroidessani sormilleni. Sattuu, kirosanoja, ei satu. Ihmettelinkin, ettei vauvauutisissa ole enää vanhojen tuttujen nimiä...No ei kai. Samanlailla he ovat vanhentuneet kuin minäkin ja seuraavaksi siellä on heidän lastensa nimet, et kuka on saanut tytön tai pojan tai kaksoset (ja niille joista en ole koskaan pitänyt, olen toivonut vitosia, häh häh hää)

Niin se aika kuluu, eikä kasvihuoneeni ole lähelläkään loppua. Onkohan tämä sittenkin todistus itselleni, etten vielä ole kaikkeani antanut. Meinaan senverran paljon hulluja ideoita pukkaa, kun nojailen yläilmoissa ja katselen auringonlaskua. Tai sitten se johtuu siitä nojailusta....se ettei mikään valmistu.

+ Kommentoi (3 kpl)

Karvaiset reiät tiistai, 14. heinäkuuta 2009

Ei näy puun karvat tielle asti

Tuntuu, ettei tää maalin kanssa läträäminen lopu ikinä. Joka kohta kasvarista huutaa valkoista ja yksi kerta ei näytä riittävän. Paitsi, että sen on pakko riittää, kun rahat eivät riitä uuden pöntön ostoon.
Siivosin autotallin noitten isojen poikien jäljiltä, et mahduin sinne maalaamaan listoja ja sitä puluestettä. Saavat siellä rauhassa kuivua, kun jatkuvasti tulee sadekuuroja. Onneksi oli kaikenmaailman muoveja, millä peitellä skootterinrämää ja moponraaskua.

Olisi jäänyt se puluestekin tekemättä, jos olisin etukäteen tiennyt kuinka mahdoton homma niitten reikien maalaaminen on. Ensin vetelin pitkät sivut telalla ja sitten siirryin reikiin. Sutilla tuhrin parhaani mukaan, ja voi tauti, miten pitkäveteistä. Vaan hätä keinot keksii. Veistelin toiseksi pienimmän sutin varren pään akkuporakoneeseen sopivaksi ja nerona pyöritin sitä rei''issä. Ei toiminut. Sitten veistelin pienimmän sutin ja kokeilin sillä. Ei toiminut sekään. Maalaamisen periaate on, et se maali tulee niitten harjaksien päistä, ei varresta. Mut pakko oli aikaa siihenkin tuhrata.

Ei auttanut kuin olla kärsivällinen. Joka kolo erikseen pensselillä töpötellen ja miten vanha puu vastasi? Nostamalla kaikki syyt pystyyn. Tai no, vika oli kyllä minun. Olin raspannut ja viilannut kolon jos toisenkin, mutten kauhean hyvin. Tottakai vesiohenteinen lateksi nostaa irralliset puunsyyt pystyyn. Ne näyttivät just sellaisilta karvaisilta rei''iltä joita en olisi halunnut ajatella. Mut ajattelin silti, likainen mielikuvitus kun ei kulumallakaan lähde.

Kattokolmioden terävät päät oli niitattu pehmeiksi jonkun lapsen äitiyspakkauksesta tulleella keltaisella softismuovilla. Alunperin se oli kai tarkoitettu vaipanvaihtoalustaksi mut hyvin se tähänkin hommaan kelpasi. Muovin levitys oli aika helppoa, piti vain tarkasti niitata alkuosa ylhäältä kiinni, ettei tuuli vie.

Siihen päälle ruuvasin esimaalatut laudat paikoilleen. Jos olisin ollut fiksu, mitä en ole, olisin ruuvannut laudat valmiiksi yhteen maassa sellaiseksi katonharjanmalliseksi ja sitten vaan nostanut sen paikoilleen (jotenkin). Nyt sinne jäi 3 sentin rako, kun sormituntumalla yritin tunnustella missä on oikea kohta. Tuli taas mieleen, et olis edes toinen käsi 10 senttiä pidempi... Tähtäimenä oli saada pulueste tasan lautojen päälle. Ja niin varmaan...

Muovia ei voinut niitata kuin vähän matkaa kattotuoleja pitkin, koska minun pituudella pitää seisoa ikkunarivin päällä jotta yletyn edes jotenkin yläilmoihin tekemään hommia. Silti vähäinenkin muovintuntu antoi illuusion turvallisuudesta, eihän tällä elopainolla mitenkään tuosta voi läpi pudota? Tai eihän se alasmeno niinkään haittaa, vaan se äkkipysäys. Eikä muovikatossa kannata tehdä pohjalaasittain: Kun isäntä meinas katolta pudota, hän löi puukon kattoon ja sanoi: meiltä lähäretään ko taharotaan. Se oliskin näky, kun löisin raksapuukon muovikattoon ja....

Pulueste mietitytti vähän. Olin ruuvannut siihen kymmenen kuvion välein pätkät naulausnauhaa ja pelkäsin, et jos en jaksa nostaa sitä katonharjalle, se repii muovin. Mutta se olikin tosi kevyt. Tietenkin se kolo, joka oli jäänyt katon poikittaislaudoista oli liian iso, mut onneks ne alumiininauhat esti puluesteen valahtamisen rakoon. Ensin toisen puolen reikänauhoihin kolmet ruuvit ja sitten toiselle puolelle.

Ikävästi pisti silmään kuitenkin se metallin hohto, joten ei muuta ku pikkupikku pensseli ja pilttipurkkiin maalia ja taas katolle keikkumaan. Piti vaan olla tarkkana, ettei saa maalia muoviin. Nyt alkaa jo näyttämään joltain. Tuntuu, et ohiajavat vakiokyylätkin ajavat aina vaan hiljempaa, kun haluavat nähdä mitä on saatu aikaan.

Tai sitten ne vaan kattoo, onko se pähkähullu kasvarinrakentaja tippunut. Kun näyttää nyt siltä, et kasvihuone alkaa olla paremmassa kunnossa kuin talo, jossa boheemi rakentelija ja sen kakarat asuu.

+ Kommentoi (6 kpl)

Ei ollu mun päiväni. sunnuntai, 12. heinäkuuta 2009

Vinkkelin mittaaja

Tässä viimeks ku satoi oikein rankasti, päätin kitkeä metriset rikkaruohot vanhasta kasvihuoneesta. Siellä ne tomaatit ja muut odottelee muuttoa edelleen.... Alkuperäinen suunnitelma oli käyttää sama kasvarimuovi uuden huoneen kattoon. Siellä sammakoiden ja öttiäisten joukossa kyykkiessäni huomasin tarvitsevani sateenvarjon sisäpuolellekin. Niin paljon ja isoja reikiä on vuosien mittaan ilmestynyt siihen muoviin, et päätin sittenkin ostaa uuden.

Eiku seuraavana päivänä 30 km sivistyksen pariin. Ensiksi vakio halpikseen ostamaan lisää ruuveja ja vakio-osastolla niitä punnitessani silmiini osui työntösuorakulma. Pölykerroksesta päätellen se oli siinä roikkunut jo ikuisuuden, vaan minä näin sen nyt vasta. Se on sellainen kiva lelu, jolla saa kulmat melkein mistä vaan ja siten pystyy sen kulman siirtämään vastakappaleeseen täsmälleen samanlaisena. Tottakai huomasin sen nyt, kun olen kaikki vinkkelit jo tehnyt (vinoon) ja kitannut ja maalannut...Ostin sen muutaman euron tarvekalun kuitenkin.

Sieltä sit lähimpään maataloushenkiseen kauppaan. Kun vihdoin sain käsiini elämäänsä kyllästyneen myyjän, pyysin 6 metriä leveää kasvihuonemuovia 8 metrin palan. Tämä soitti varaston puolelle ja neuvotteli hyvän tovin kuka sen palan leikkaisi, katsoi minua ja sanoi: pojat leikkaavat. Hänen selältään sit kysyin tuoko joku sen sitten tähän niin selän toiselta puolelta kuului: Kyl kai.

Kiertelin kauppaa ja puutarhapuolta ja taas kauppaa, täti soitteli uudestaan varastoon ja lopuksi, puolen tunnin pästä kävi itse hakemassa muovin. Se oli valtava muovinpalaPALLO! Ei mitenkään ees yritetty viikata, vaan rullattu, ilmeisesti käsissä palloksi. Maksoin ja huojuin ulos, käsikopelolla takapenkin ovi auki ja vartalotyönnöllä pallo sisään.

Koko matkan kotiin ajellessani, ajattelin et joku moka on varmaan tullut, kuten reikiä uudessa muovipallossa tai jotain. Kurvasin pihaan ja revin pallon ulos takapenkiltä. Levitys nurmikolle ja...heetkinen. Mitens nyt näyttää ettei oikein tuo pala sovi? Samalla tuli just tyttäreni käymään ja yhdessä monta kertaa mittailtiin sitä aukilevitettyä muovin palloa. Vaikka miten laski, niin ei siinä ollut kuin 6 metriä. Olin saanut 2 metriä liian vähän!
No, soitto ko. kauppaan, ketutukset ja tytär, joka asuu samalla paikkakunnalla kuin kauppa, otti nätisti viikatun muovinpalan ja kuitin ja lähti vaihtamaan.

Kaupassa häntä odotti sama elämäänsä, tai ainakin työhönsä, kyllästynyt myyjä ja uusi isompi muovinpalapallo. Pari metriä lisää pituutta oli tehnyt temput varaston pojille ja nämä olivat joutuneet käyttämään teippiä saadakseen pallon pysymään pallona. Onneksi tyttären auton takaovet ovat vähän isommat kuin minun autoni ja pallo mahtui just ja just autoon. Hyvitykseksi sain ylimääräisen metrimäärän ilmaiseksi (ajatella, muutama euro!).

Omalla pihallaan tytär mittasi muovin, siinä oli 8.4 metriä. Jos hänellä olisi ollut aikaa, hän olisi mitannut sen jo siellä kaupassa, varmuuden vuoksi. Minä olin taas niin kyllästynyt epäpalveluhenkisyyteen (kuten puhelimessa myyjä antoi ymmärtää virheen olevan minun syytäni ja plaa plaa plaa), että päätin seuraavaksi suunnistaa kilpailevaan kaupparyhmään.

Tai toisaalta, hmm, jos kävisi ihan huvikseen ostamassa 25 metrin palan 8 metrin levyistä kasvarimuovia, parhaimpaan ruuhka-aikaan ja tosiaan levittäisi sen jättipallon (ei ne kumminkaan oo vieläkään oppineet viikausta) keskelle kauppaa. Ja hyvin hitaasti, niin tarkasti mittaisi ja vielä varmistusmittaisi, onko siinä varmasti se määrä, jota pyysin... Ei ainakaan tarttis ajella kymmeniä kilometrejä vaan sen takia, että varaston pojat eivät ehdi sökönpeluun keskellä mittailla oikein.

+ Kommentoi (1 kpl)

Hillitse halusi.... torstai, 9. heinäkuuta 2009

Pulueste valmistuu.

Joskus talvella lueskelin vanhoja puutarhalehtiä ja silmiini osui upea ikkunalaseista tehty vanha kasvihuone. Se ei ollut kauhean iso, mutta tarpeeksi kuitenkin, että nykyiset omistajat olivat tehneet siitä kesän istuskelupaikan. Katon harjalla oli ihana nuolia muistuttava rivi, puusta tehtynä. Sellaisen minäkin haluan! Se on pulueste.

No ei meillä ole puluja lähimainkaan, muutama metsäkyyhky kylläkin, mutteivät ne edes lennä mein pihassa. Mutta se oli niin hieno ja kun minä haluan sellaisen! Ja kukas minua estäisi? Paitsi ehkä se pienen pieni järjen ääni, joka välillä soi takaraivossa. Se on helppo vaientaa, voi vaikka laulaa vanhoja virsiä kouluajoilta, ni ei kuulu järjen ääni, ei.

Tätä puluestettä ei sentään suunniteltu klubiaskin kanteen, mut kuitenkin työalustana toimivan vanhan pirttipöydän penkin maaliin. Mitenkä se menikään...jos tekee ulkoreunoille ne nuolenpäät, tulee turhaa sahausta, siis sisäosiin ne täytyy piirtää.

Minulla on joitain kivoja isojen poikien leluja, mm. pyörösahoja, siitä silmämääräisesti sopiva koko, 32 millii, ja sen pohjalta viivoja lautaan. Alkaa pahasti loppua nuo minun rakennustarpeet, mut tää oli sellanen yksinäinen 15 sentin levyinen lauta, miltei lankku. Se kahtia ja hyvin riittäisi katonharjan pituudelle ja ylikin. Eiku viivotin käteen ja mittaamaan. Geometrian tunneilla on siis kuitenkin ollut hyvä pysyä edes joskus hereillä, kaikki sujui oikein hyvin.

Paitsi ettei tietenkään se pyörösaha syönyt yhtään sitä puuta. Lauta on vanhempi kuin minä, ja se wanha puu on tiivissyistä ja kovaa. Paitsi jos on lahoa. Ei siinä muu auttanut kuin etsiä terävin mahdollinen kaira joka sopii akkuporakoneeseen. Se oli 19 millinen.

Mulla olis kyllä vintilään sopivia kairoja vaarini perintönä, eri kokoja ja sellaisia terotettavia, mut en todellakaan jaksa alkaa käsivoimin vääntämään niitä reikiä. Ja tulihan niitä. Yhteensä vingutin konetta 122 kertaa. Ja perään pistohalla siksak-kuviolla lauta halki. Kyllä sitä näinkin saa päivänsä loppuun. Oli kyllä lykkyä pelissä, et lauta oli yli nelimetrinen. Yhdessä kohden oli sitä lahoa ja menetin hienon kuvion muutaman kymmenen sentin kohdalta. Loppuosa riittää nyt just ja just koko katon harjan pituudelle.

En voinut olla ajattelematta, et tätä yksinkertaista koristetekniikkaa käytettiin jo satoja vuosia sitten. Ja silloin se tosiaan tehtiin käsipelillä. Kyllä minäkin olen yhden jos toisenkin reiän kairannut vintilällä, siihen sopii kivasti ruuvipääkin. Kun lapset nukkuvat, se on tehokas ja äänetön apuri, mut en kyl tätä määrää viitsis tehdä ilman sähköä.

Valmis työ näytti enemmänkin tönköltä. Ajattelin siis kevennystä, esim. reikä siihen nuolen keskelle. Tein koeversionkin ja eikös siitä kärjestä tippunut puolet. Lauta on niin vanhaa, että halkeaa. Vaikka se olisi ollut piste i:n päälle, suunnitelman loppuosasta oli pakko luopua. 19 millin reiätkin näyttävät onnettoman pieniltä, mut isommat koot kairoissa olivat niin tylsiä, ettei niistä ollut mihinkään. Olkoon siis tuollainen.

Miten ihmeessä sen sinne katonharjalle sitten ruuvaan, en tiedä vielä. Mutta sinne se tulee, se on varmaa. Minä haluan kasvihuoneeni katolle puluesteen, vaikkei yhtään pulua olis koko maailmassa!

+ Kommentoi (4 kpl)

Aina ei voi onnistua, mut onnistuis ny edes joskus keskiviikko, 8. heinäkuuta 2009

Hyvältä näyttää, ku ei kato tarkkaan

Saman viiluseinähomman ajattelin tehdä pohjoispäädylle. Raahasin viilulevyn ja työkalut ja pöydän toiseen päähän kasvihuonetta ja jäin ihmettelemään. Jotenkin alkoi tuntua, ettei tää puoli olisikaan läpihuutojuttu.

Miten ihmeessä ja milloin on taas kerran tullut ajatuskatkos? Siis tossa rakentamisessa. Olen kyllä laittanut kattotuolit ulkoreunaan, mut ovenpielet ja ikkunat sisäreunaan. Voi luoja, mä sanon vaan. Eikö mitään voi ihminen tehdä niinkuin olisi tarkoitus? Tää esimerkki tästä rakentamisesta on just se syy, miksi suomeen on joskus tullut rakennusmääräykset ja tarkastajat. Aatelkaa ny. Jos tää oliski talon rakennus ja ikkunat olis muutaman sentin liian syvällä yhdellä seinällä!

No en tietenkään voinut alkaa korjaamaan jo tehtyä virhettä. Se olisi vaatinut listapuiden sahaamista ja siihen en suostu. Siis siihen sahamiseen. Vaan ovelana immeisenä ajattelin huijata silmää (kadulta katsottuna) ja ujuttaa viilu sekä ulkopuolelle ja sisäpuolelle, riippuen siitä mihin sen saa kiinni.

Ja eiku tuumasta toimeen. Sahaus sujui ihan hyvin, tai no, hyvin ja hyvin, ja eiku maalia liimaksi. Ujuttaminen ei ollutkaan niin helppoa kuin ensin luulin. Maalin liukastama pinta ei pysy siellä mihin sen tällää ja levy ei suostu olemaan tasapainossa sadasosasekuntia kauempaa. Eka yritys osui melkein kohdalleen ja sain sen sentään kiinni. Toinenkin meni just ja just, mut kolmas tippui plätsähti maahan. Kivaa huitoa pikkukärpäsiä, jotka rakastavat tota valkoista märkää väriä ja nyppiä ruohonkorsia märästä levystä. Turha kai mainita kuinka paljon sitä valkoista oli minussa, akkuporakoneessa, vaatteissa, pöydällä, maassa, koirassa....


En kuvitellut, että kirjoittaessani haluavani kasvihuoneen valmiiksi ennen pakkasia, olisin tarkoittanut heinäkuun pakkasia. Kymmenen aikaan illalla alkoi lämpötila laskea niin paljon, että oli pakko hakea ulkohousut ja takki. Oikeastaan olisi pitänyt laittaa hanskatkin, sormet olivat aivan kohmeessa. Roksit vaihtuivat puolisaappaisiin ja väliin tungin villasukat. Tein siis pohjoispäätyä tämän kuun kylmimpänä yönä.

Mutta koska olin päättänyt saada sen valmiiksi samana iltana, en voinut luovuttaa. Ja tulihan se valmiiksi, tosin ei kovin kauniiksi. Ja niitä himputin tukilistoja on nyt kuitenkin pakko sinne sahailla, kun muutaman mittavirheen takia kaikki ei mennyt niinkuin piti. Juu juu, en siis vieläkään osaa mitata oikein. Puolustuksekseni sanon, ettei parissa levyssä ollut kuin sentin vääryys ja yksi levy oli vain viisi senttiä liian lyhyt.

Lopuksi sitten maalailin, ettei mökkiläiset aamulla ohiajaessaan naureskele. Kaste oli vaan jo niin kova, että osa maalista alkoi valua senkin takia. Mut ei se haittaa, muutama kerros on sinnekin vielä pakko lisäillä.

Sitä vaan jäin ihmettelemään, että miksi olin tehnyt talven aikana ainakin 3 suunnitelmaa milimetripaperille? Jos en edes jaksa kaivaa niitä suunnitelmia esiin. Tuhannesti olin juossut vesi- tai lumisateessa mittailemassa ikkunoita ja kaikki piti olla niin selvää. Tai niinhän se olikin, paperilla. Ja sitten kun alan rakentamaan, en edes muistanut koko suunnitelmaa....

Kai se on se hullu luovuus, tai ainakin se hullu. Tämä on jonkinlaista itsensä toteuttamista, vissiin. Mut vois sitä toteuttaa itseään vähän vähemmillä pöllöillä virheillä, vai mitä.

+ Kommentoi (3 kpl)

Kyllä se siitä suttaantuu. tiistai, 7. heinäkuuta 2009

Näyttää ihan pelliltä...

Pitkään kesti että sain jotain konkreettista aikaseksi. Mihin ihmeeseen nämä päivät oikein valuvat? Miljoona pikkuasiaa on vieläkin tekemättä tossa kasvarissa, mutta kyllä kai se sentään syksyksi valmistuu kumminkin. Vaikka usko alkoikin jo loppua.

Jouduin ostamaan toisen 9 litran pöntön maalia, se eka iso pönttö ei riittänyt puoliksikaan. Uskomattoman paljon tohonkin maalia uppoaa. Ja minuun. Yhteen kertaan olen nyt kattotuolit vasta vedellyt ja siihen se saakin jäädä, tai en ikinä pääse kattoa rakentamaan. Ikkunat on nyt sit raavittu vanhoista maaleista just niin tarkkaan, etten sitä todellakaan tee yhtään enää. Olkoon.

Päätyjen kanssa meni taas hetken aikaa, kun koitin miettiä helpointa konstia niitten laittamiseen. Onneksi oli vanhempi poika auttelemassa kaveriaan vanhan sikalan vintin tyhjennyksessä ja toi mulle sieltä viisi ovea. Kolme on ihania aitoja peiliovia, mut kaks oli tylsiä nykyaikaisia paperikenno-ovia. Kevyitäkin ku mitkä!

Mut hei! Puran oven varovasti ja irrotan ne viilutetut pahvit ehjinä. Ja niin tein. Työ oli aika helppoa ja viilut irtosivat kivasti. Niistä sain nopeasti ja kätevästi kolmioihin tuulentukkeet. Ainoastaan sahaaminen tuotti vaikeuksia. Minulla ei ole niin isoa työpöytää, että koko levy olisi mahtunut kunnolla sen päälle. Ja ne ovat aika fletkuja. Huteralla muovisella puutarhapöydällä sitten (taas kerran) apinan raivolla sahasin. Kun se tukeva metallinen on taynnä työkaluja ja muuta tavaraa. Alaspäin se saha meni ku kuuma veitsi voihin, mut ylöspäin vedossa takertui johonkin näkymättömään ja vinkui ilkeästi. Itse istuin levyn päällä, kun se suostunut pysymään paikallaan. Siitä pöydästä on tullut aika liukas maalaamisen myötä....

Sain kuitenkin homman tehtyä ja ajattelin et maalikin voisi olla kuin liimaa. Joten ruuveja taskut täyteen, akkukone hollille, pöntöstä telalla maalia levyn sisäpintaa oikein kunnolla ja äkkiä paikoilleen. Kuulostaa helpolta. Paitsi kun seisoo tuolilla joka on sen muovisen pöydän päällä. Eikä sekään ollut kiva tunne, kun ylimääräistä maalia valuu kämmenen kautta hihansuusta sisään. Pitikö sitä maalia plätkiä niin paljon että kainokarvatkin valkaistuivat?

Mutta se toimi. Tosin olen nyt kolmeen kertaan maalannut sitä viilu-pahvia, mut luulis sen edes yhden talven kestävän. Korjataan sit ens vuonna jos on tarvis. Ruuvejakaan ei oo yhdes palas kuin muutama (yli kymmenen) , äkkiäkös sen nyt sieltä alas ruuvaa. Kunhan on ensin kaivanut jokaikisen ristipään puhtaaksi.

Kun kerran kaikkia toisten romuja pitää itselle haalia, niin siitä hyvästä löytyi autotallista ihana pyöreä lasi. Sille on tukipuut kasvihuoneen sisäpuolella, vielä en oo sitä paikoilleen laittanut. Ajattelin leikata pellistä auringon säteineen ja maalaan sen keltaiseksi. Tällään sen sit tohon ympyräikkunan "karmeiks" ulkopuolelle. Ja ruuvaan tietysti kiinni. Oli se kuitenkin sen verran vaikea sovitus, sen ikkunan tukipuut sisäpuolella, etten halua pyöreää ikkunaa pohjoispuolelle. Minulla olisi kyllä vielä toinenkin samanlainen lasi, mut oottakoon nyt vuoroaan.

Joka kerta kun teen projektia eteenpäin, mietin et kohta pääsen oikeasti muuttamaan ämpäreissä kasvavat tomaatit vanhasta kasvarista uuteen. Eikä työn loppua silti näy, vaikka kuinka miettii. Niin paljon on pieniä, minulla aikaa vieviä, yksityiskohtia jäljellä. Ja vielä sellasia, ettei niitä muut huomaa, sitten kun se kasvihuone on joskus oikeasti valmis.

Mutta muovikaton listat on nyt tänään viimeiseksi työksi sahattu. Joten ei se nyt kauhean kauan voi enää kestää. Se muutto meinaan.

+ Kommentoi (0 kpl)