Päiväkirjojen etusivu | Omat päiväkirjat | Lisää suosikkeihin | Tulosta |  |
Kasvihuone vanhoista ikkunalaseista - kärsivällisyyden koulutusta.
|
Karvaiset reiät
tiistai,
14.
heinäkuuta
2009
Tuntuu, ettei tää maalin kanssa läträäminen lopu ikinä. Joka kohta kasvarista huutaa valkoista ja yksi kerta ei näytä riittävän. Paitsi, että sen on pakko riittää, kun rahat eivät riitä uuden pöntön ostoon.
Siivosin autotallin noitten isojen poikien jäljiltä, et mahduin sinne maalaamaan listoja ja sitä puluestettä. Saavat siellä rauhassa kuivua, kun jatkuvasti tulee sadekuuroja. Onneksi oli kaikenmaailman muoveja, millä peitellä skootterinrämää ja moponraaskua.
Olisi jäänyt se puluestekin tekemättä, jos olisin etukäteen tiennyt kuinka mahdoton homma niitten reikien maalaaminen on. Ensin vetelin pitkät sivut telalla ja sitten siirryin reikiin. Sutilla tuhrin parhaani mukaan, ja voi tauti, miten pitkäveteistä. Vaan hätä keinot keksii. Veistelin toiseksi pienimmän sutin varren pään akkuporakoneeseen sopivaksi ja nerona pyöritin sitä rei''issä. Ei toiminut. Sitten veistelin pienimmän sutin ja kokeilin sillä. Ei toiminut sekään. Maalaamisen periaate on, et se maali tulee niitten harjaksien päistä, ei varresta. Mut pakko oli aikaa siihenkin tuhrata.
Ei auttanut kuin olla kärsivällinen. Joka kolo erikseen pensselillä töpötellen ja miten vanha puu vastasi? Nostamalla kaikki syyt pystyyn. Tai no, vika oli kyllä minun. Olin raspannut ja viilannut kolon jos toisenkin, mutten kauhean hyvin. Tottakai vesiohenteinen lateksi nostaa irralliset puunsyyt pystyyn. Ne näyttivät just sellaisilta karvaisilta rei''iltä joita en olisi halunnut ajatella. Mut ajattelin silti, likainen mielikuvitus kun ei kulumallakaan lähde.
Kattokolmioden terävät päät oli niitattu pehmeiksi jonkun lapsen äitiyspakkauksesta tulleella keltaisella softismuovilla. Alunperin se oli kai tarkoitettu vaipanvaihtoalustaksi mut hyvin se tähänkin hommaan kelpasi. Muovin levitys oli aika helppoa, piti vain tarkasti niitata alkuosa ylhäältä kiinni, ettei tuuli vie.
Siihen päälle ruuvasin esimaalatut laudat paikoilleen. Jos olisin ollut fiksu, mitä en ole, olisin ruuvannut laudat valmiiksi yhteen maassa sellaiseksi katonharjanmalliseksi ja sitten vaan nostanut sen paikoilleen (jotenkin). Nyt sinne jäi 3 sentin rako, kun sormituntumalla yritin tunnustella missä on oikea kohta. Tuli taas mieleen, et olis edes toinen käsi 10 senttiä pidempi... Tähtäimenä oli saada pulueste tasan lautojen päälle. Ja niin varmaan...
Muovia ei voinut niitata kuin vähän matkaa kattotuoleja pitkin, koska minun pituudella pitää seisoa ikkunarivin päällä jotta yletyn edes jotenkin yläilmoihin tekemään hommia. Silti vähäinenkin muovintuntu antoi illuusion turvallisuudesta, eihän tällä elopainolla mitenkään tuosta voi läpi pudota? Tai eihän se alasmeno niinkään haittaa, vaan se äkkipysäys. Eikä muovikatossa kannata tehdä pohjalaasittain: Kun isäntä meinas katolta pudota, hän löi puukon kattoon ja sanoi: meiltä lähäretään ko taharotaan. Se oliskin näky, kun löisin raksapuukon muovikattoon ja....
Pulueste mietitytti vähän. Olin ruuvannut siihen kymmenen kuvion välein pätkät naulausnauhaa ja pelkäsin, et jos en jaksa nostaa sitä katonharjalle, se repii muovin. Mutta se olikin tosi kevyt. Tietenkin se kolo, joka oli jäänyt katon poikittaislaudoista oli liian iso, mut onneks ne alumiininauhat esti puluesteen valahtamisen rakoon. Ensin toisen puolen reikänauhoihin kolmet ruuvit ja sitten toiselle puolelle.
Ikävästi pisti silmään kuitenkin se metallin hohto, joten ei muuta ku pikkupikku pensseli ja pilttipurkkiin maalia ja taas katolle keikkumaan. Piti vaan olla tarkkana, ettei saa maalia muoviin. Nyt alkaa jo näyttämään joltain. Tuntuu, et ohiajavat vakiokyylätkin ajavat aina vaan hiljempaa, kun haluavat nähdä mitä on saatu aikaan.
Tai sitten ne vaan kattoo, onko se pähkähullu kasvarinrakentaja tippunut. Kun näyttää nyt siltä, et kasvihuone alkaa olla paremmassa kunnossa kuin talo, jossa boheemi rakentelija ja sen kakarat asuu.
Ei näy puun karvat tielle asti |
Tuntuu, ettei tää maalin kanssa läträäminen lopu ikinä. Joka kohta kasvarista huutaa valkoista ja yksi kerta ei näytä riittävän. Paitsi, että sen on pakko riittää, kun rahat eivät riitä uuden pöntön ostoon.
Siivosin autotallin noitten isojen poikien jäljiltä, et mahduin sinne maalaamaan listoja ja sitä puluestettä. Saavat siellä rauhassa kuivua, kun jatkuvasti tulee sadekuuroja. Onneksi oli kaikenmaailman muoveja, millä peitellä skootterinrämää ja moponraaskua.
Olisi jäänyt se puluestekin tekemättä, jos olisin etukäteen tiennyt kuinka mahdoton homma niitten reikien maalaaminen on. Ensin vetelin pitkät sivut telalla ja sitten siirryin reikiin. Sutilla tuhrin parhaani mukaan, ja voi tauti, miten pitkäveteistä. Vaan hätä keinot keksii. Veistelin toiseksi pienimmän sutin varren pään akkuporakoneeseen sopivaksi ja nerona pyöritin sitä rei''issä. Ei toiminut. Sitten veistelin pienimmän sutin ja kokeilin sillä. Ei toiminut sekään. Maalaamisen periaate on, et se maali tulee niitten harjaksien päistä, ei varresta. Mut pakko oli aikaa siihenkin tuhrata.
Ei auttanut kuin olla kärsivällinen. Joka kolo erikseen pensselillä töpötellen ja miten vanha puu vastasi? Nostamalla kaikki syyt pystyyn. Tai no, vika oli kyllä minun. Olin raspannut ja viilannut kolon jos toisenkin, mutten kauhean hyvin. Tottakai vesiohenteinen lateksi nostaa irralliset puunsyyt pystyyn. Ne näyttivät just sellaisilta karvaisilta rei''iltä joita en olisi halunnut ajatella. Mut ajattelin silti, likainen mielikuvitus kun ei kulumallakaan lähde.
Kattokolmioden terävät päät oli niitattu pehmeiksi jonkun lapsen äitiyspakkauksesta tulleella keltaisella softismuovilla. Alunperin se oli kai tarkoitettu vaipanvaihtoalustaksi mut hyvin se tähänkin hommaan kelpasi. Muovin levitys oli aika helppoa, piti vain tarkasti niitata alkuosa ylhäältä kiinni, ettei tuuli vie.
Siihen päälle ruuvasin esimaalatut laudat paikoilleen. Jos olisin ollut fiksu, mitä en ole, olisin ruuvannut laudat valmiiksi yhteen maassa sellaiseksi katonharjanmalliseksi ja sitten vaan nostanut sen paikoilleen (jotenkin). Nyt sinne jäi 3 sentin rako, kun sormituntumalla yritin tunnustella missä on oikea kohta. Tuli taas mieleen, et olis edes toinen käsi 10 senttiä pidempi... Tähtäimenä oli saada pulueste tasan lautojen päälle. Ja niin varmaan...
Muovia ei voinut niitata kuin vähän matkaa kattotuoleja pitkin, koska minun pituudella pitää seisoa ikkunarivin päällä jotta yletyn edes jotenkin yläilmoihin tekemään hommia. Silti vähäinenkin muovintuntu antoi illuusion turvallisuudesta, eihän tällä elopainolla mitenkään tuosta voi läpi pudota? Tai eihän se alasmeno niinkään haittaa, vaan se äkkipysäys. Eikä muovikatossa kannata tehdä pohjalaasittain: Kun isäntä meinas katolta pudota, hän löi puukon kattoon ja sanoi: meiltä lähäretään ko taharotaan. Se oliskin näky, kun löisin raksapuukon muovikattoon ja....
Pulueste mietitytti vähän. Olin ruuvannut siihen kymmenen kuvion välein pätkät naulausnauhaa ja pelkäsin, et jos en jaksa nostaa sitä katonharjalle, se repii muovin. Mutta se olikin tosi kevyt. Tietenkin se kolo, joka oli jäänyt katon poikittaislaudoista oli liian iso, mut onneks ne alumiininauhat esti puluesteen valahtamisen rakoon. Ensin toisen puolen reikänauhoihin kolmet ruuvit ja sitten toiselle puolelle.
Ikävästi pisti silmään kuitenkin se metallin hohto, joten ei muuta ku pikkupikku pensseli ja pilttipurkkiin maalia ja taas katolle keikkumaan. Piti vaan olla tarkkana, ettei saa maalia muoviin. Nyt alkaa jo näyttämään joltain. Tuntuu, et ohiajavat vakiokyylätkin ajavat aina vaan hiljempaa, kun haluavat nähdä mitä on saatu aikaan.
Tai sitten ne vaan kattoo, onko se pähkähullu kasvarinrakentaja tippunut. Kun näyttää nyt siltä, et kasvihuone alkaa olla paremmassa kunnossa kuin talo, jossa boheemi rakentelija ja sen kakarat asuu.
+ Kommentoi (6 kpl)
Ei ollu mun päiväni.
sunnuntai,
12.
heinäkuuta
2009
Tässä viimeks ku satoi oikein rankasti, päätin kitkeä metriset rikkaruohot vanhasta kasvihuoneesta. Siellä ne tomaatit ja muut odottelee muuttoa edelleen.... Alkuperäinen suunnitelma oli käyttää sama kasvarimuovi uuden huoneen kattoon. Siellä sammakoiden ja öttiäisten joukossa kyykkiessäni huomasin tarvitsevani sateenvarjon sisäpuolellekin. Niin paljon ja isoja reikiä on vuosien mittaan ilmestynyt siihen muoviin, et päätin sittenkin ostaa uuden.
Eiku seuraavana päivänä 30 km sivistyksen pariin. Ensiksi vakio halpikseen ostamaan lisää ruuveja ja vakio-osastolla niitä punnitessani silmiini osui työntösuorakulma. Pölykerroksesta päätellen se oli siinä roikkunut jo ikuisuuden, vaan minä näin sen nyt vasta. Se on sellainen kiva lelu, jolla saa kulmat melkein mistä vaan ja siten pystyy sen kulman siirtämään vastakappaleeseen täsmälleen samanlaisena. Tottakai huomasin sen nyt, kun olen kaikki vinkkelit jo tehnyt (vinoon) ja kitannut ja maalannut...Ostin sen muutaman euron tarvekalun kuitenkin.
Sieltä sit lähimpään maataloushenkiseen kauppaan. Kun vihdoin sain käsiini elämäänsä kyllästyneen myyjän, pyysin 6 metriä leveää kasvihuonemuovia 8 metrin palan. Tämä soitti varaston puolelle ja neuvotteli hyvän tovin kuka sen palan leikkaisi, katsoi minua ja sanoi: pojat leikkaavat. Hänen selältään sit kysyin tuoko joku sen sitten tähän niin selän toiselta puolelta kuului: Kyl kai.
Kiertelin kauppaa ja puutarhapuolta ja taas kauppaa, täti soitteli uudestaan varastoon ja lopuksi, puolen tunnin pästä kävi itse hakemassa muovin. Se oli valtava muovinpalaPALLO! Ei mitenkään ees yritetty viikata, vaan rullattu, ilmeisesti käsissä palloksi. Maksoin ja huojuin ulos, käsikopelolla takapenkin ovi auki ja vartalotyönnöllä pallo sisään.
Koko matkan kotiin ajellessani, ajattelin et joku moka on varmaan tullut, kuten reikiä uudessa muovipallossa tai jotain. Kurvasin pihaan ja revin pallon ulos takapenkiltä. Levitys nurmikolle ja...heetkinen. Mitens nyt näyttää ettei oikein tuo pala sovi? Samalla tuli just tyttäreni käymään ja yhdessä monta kertaa mittailtiin sitä aukilevitettyä muovin palloa. Vaikka miten laski, niin ei siinä ollut kuin 6 metriä. Olin saanut 2 metriä liian vähän!
No, soitto ko. kauppaan, ketutukset ja tytär, joka asuu samalla paikkakunnalla kuin kauppa, otti nätisti viikatun muovinpalan ja kuitin ja lähti vaihtamaan.
Kaupassa häntä odotti sama elämäänsä, tai ainakin työhönsä, kyllästynyt myyjä ja uusi isompi muovinpalapallo. Pari metriä lisää pituutta oli tehnyt temput varaston pojille ja nämä olivat joutuneet käyttämään teippiä saadakseen pallon pysymään pallona. Onneksi tyttären auton takaovet ovat vähän isommat kuin minun autoni ja pallo mahtui just ja just autoon. Hyvitykseksi sain ylimääräisen metrimäärän ilmaiseksi (ajatella, muutama euro!).
Omalla pihallaan tytär mittasi muovin, siinä oli 8.4 metriä. Jos hänellä olisi ollut aikaa, hän olisi mitannut sen jo siellä kaupassa, varmuuden vuoksi. Minä olin taas niin kyllästynyt epäpalveluhenkisyyteen (kuten puhelimessa myyjä antoi ymmärtää virheen olevan minun syytäni ja plaa plaa plaa), että päätin seuraavaksi suunnistaa kilpailevaan kaupparyhmään.
Tai toisaalta, hmm, jos kävisi ihan huvikseen ostamassa 25 metrin palan 8 metrin levyistä kasvarimuovia, parhaimpaan ruuhka-aikaan ja tosiaan levittäisi sen jättipallon (ei ne kumminkaan oo vieläkään oppineet viikausta) keskelle kauppaa. Ja hyvin hitaasti, niin tarkasti mittaisi ja vielä varmistusmittaisi, onko siinä varmasti se määrä, jota pyysin... Ei ainakaan tarttis ajella kymmeniä kilometrejä vaan sen takia, että varaston pojat eivät ehdi sökönpeluun keskellä mittailla oikein.
Vinkkelin mittaaja |
Tässä viimeks ku satoi oikein rankasti, päätin kitkeä metriset rikkaruohot vanhasta kasvihuoneesta. Siellä ne tomaatit ja muut odottelee muuttoa edelleen.... Alkuperäinen suunnitelma oli käyttää sama kasvarimuovi uuden huoneen kattoon. Siellä sammakoiden ja öttiäisten joukossa kyykkiessäni huomasin tarvitsevani sateenvarjon sisäpuolellekin. Niin paljon ja isoja reikiä on vuosien mittaan ilmestynyt siihen muoviin, et päätin sittenkin ostaa uuden.
Eiku seuraavana päivänä 30 km sivistyksen pariin. Ensiksi vakio halpikseen ostamaan lisää ruuveja ja vakio-osastolla niitä punnitessani silmiini osui työntösuorakulma. Pölykerroksesta päätellen se oli siinä roikkunut jo ikuisuuden, vaan minä näin sen nyt vasta. Se on sellainen kiva lelu, jolla saa kulmat melkein mistä vaan ja siten pystyy sen kulman siirtämään vastakappaleeseen täsmälleen samanlaisena. Tottakai huomasin sen nyt, kun olen kaikki vinkkelit jo tehnyt (vinoon) ja kitannut ja maalannut...Ostin sen muutaman euron tarvekalun kuitenkin.
Sieltä sit lähimpään maataloushenkiseen kauppaan. Kun vihdoin sain käsiini elämäänsä kyllästyneen myyjän, pyysin 6 metriä leveää kasvihuonemuovia 8 metrin palan. Tämä soitti varaston puolelle ja neuvotteli hyvän tovin kuka sen palan leikkaisi, katsoi minua ja sanoi: pojat leikkaavat. Hänen selältään sit kysyin tuoko joku sen sitten tähän niin selän toiselta puolelta kuului: Kyl kai.
Kiertelin kauppaa ja puutarhapuolta ja taas kauppaa, täti soitteli uudestaan varastoon ja lopuksi, puolen tunnin pästä kävi itse hakemassa muovin. Se oli valtava muovinpalaPALLO! Ei mitenkään ees yritetty viikata, vaan rullattu, ilmeisesti käsissä palloksi. Maksoin ja huojuin ulos, käsikopelolla takapenkin ovi auki ja vartalotyönnöllä pallo sisään.
Koko matkan kotiin ajellessani, ajattelin et joku moka on varmaan tullut, kuten reikiä uudessa muovipallossa tai jotain. Kurvasin pihaan ja revin pallon ulos takapenkiltä. Levitys nurmikolle ja...heetkinen. Mitens nyt näyttää ettei oikein tuo pala sovi? Samalla tuli just tyttäreni käymään ja yhdessä monta kertaa mittailtiin sitä aukilevitettyä muovin palloa. Vaikka miten laski, niin ei siinä ollut kuin 6 metriä. Olin saanut 2 metriä liian vähän!
No, soitto ko. kauppaan, ketutukset ja tytär, joka asuu samalla paikkakunnalla kuin kauppa, otti nätisti viikatun muovinpalan ja kuitin ja lähti vaihtamaan.
Kaupassa häntä odotti sama elämäänsä, tai ainakin työhönsä, kyllästynyt myyjä ja uusi isompi muovinpalapallo. Pari metriä lisää pituutta oli tehnyt temput varaston pojille ja nämä olivat joutuneet käyttämään teippiä saadakseen pallon pysymään pallona. Onneksi tyttären auton takaovet ovat vähän isommat kuin minun autoni ja pallo mahtui just ja just autoon. Hyvitykseksi sain ylimääräisen metrimäärän ilmaiseksi (ajatella, muutama euro!).
Omalla pihallaan tytär mittasi muovin, siinä oli 8.4 metriä. Jos hänellä olisi ollut aikaa, hän olisi mitannut sen jo siellä kaupassa, varmuuden vuoksi. Minä olin taas niin kyllästynyt epäpalveluhenkisyyteen (kuten puhelimessa myyjä antoi ymmärtää virheen olevan minun syytäni ja plaa plaa plaa), että päätin seuraavaksi suunnistaa kilpailevaan kaupparyhmään.
Tai toisaalta, hmm, jos kävisi ihan huvikseen ostamassa 25 metrin palan 8 metrin levyistä kasvarimuovia, parhaimpaan ruuhka-aikaan ja tosiaan levittäisi sen jättipallon (ei ne kumminkaan oo vieläkään oppineet viikausta) keskelle kauppaa. Ja hyvin hitaasti, niin tarkasti mittaisi ja vielä varmistusmittaisi, onko siinä varmasti se määrä, jota pyysin... Ei ainakaan tarttis ajella kymmeniä kilometrejä vaan sen takia, että varaston pojat eivät ehdi sökönpeluun keskellä mittailla oikein.
+ Kommentoi (1 kpl)
Hillitse halusi....
torstai,
9.
heinäkuuta
2009
Joskus talvella lueskelin vanhoja puutarhalehtiä ja silmiini osui upea ikkunalaseista tehty vanha kasvihuone. Se ei ollut kauhean iso, mutta tarpeeksi kuitenkin, että nykyiset omistajat olivat tehneet siitä kesän istuskelupaikan. Katon harjalla oli ihana nuolia muistuttava rivi, puusta tehtynä. Sellaisen minäkin haluan! Se on pulueste.
No ei meillä ole puluja lähimainkaan, muutama metsäkyyhky kylläkin, mutteivät ne edes lennä mein pihassa. Mutta se oli niin hieno ja kun minä haluan sellaisen! Ja kukas minua estäisi? Paitsi ehkä se pienen pieni järjen ääni, joka välillä soi takaraivossa. Se on helppo vaientaa, voi vaikka laulaa vanhoja virsiä kouluajoilta, ni ei kuulu järjen ääni, ei.
Tätä puluestettä ei sentään suunniteltu klubiaskin kanteen, mut kuitenkin työalustana toimivan vanhan pirttipöydän penkin maaliin. Mitenkä se menikään...jos tekee ulkoreunoille ne nuolenpäät, tulee turhaa sahausta, siis sisäosiin ne täytyy piirtää.
Minulla on joitain kivoja isojen poikien leluja, mm. pyörösahoja, siitä silmämääräisesti sopiva koko, 32 millii, ja sen pohjalta viivoja lautaan. Alkaa pahasti loppua nuo minun rakennustarpeet, mut tää oli sellanen yksinäinen 15 sentin levyinen lauta, miltei lankku. Se kahtia ja hyvin riittäisi katonharjan pituudelle ja ylikin. Eiku viivotin käteen ja mittaamaan. Geometrian tunneilla on siis kuitenkin ollut hyvä pysyä edes joskus hereillä, kaikki sujui oikein hyvin.
Paitsi ettei tietenkään se pyörösaha syönyt yhtään sitä puuta. Lauta on vanhempi kuin minä, ja se wanha puu on tiivissyistä ja kovaa. Paitsi jos on lahoa. Ei siinä muu auttanut kuin etsiä terävin mahdollinen kaira joka sopii akkuporakoneeseen. Se oli 19 millinen.
Mulla olis kyllä vintilään sopivia kairoja vaarini perintönä, eri kokoja ja sellaisia terotettavia, mut en todellakaan jaksa alkaa käsivoimin vääntämään niitä reikiä. Ja tulihan niitä. Yhteensä vingutin konetta 122 kertaa. Ja perään pistohalla siksak-kuviolla lauta halki. Kyllä sitä näinkin saa päivänsä loppuun. Oli kyllä lykkyä pelissä, et lauta oli yli nelimetrinen. Yhdessä kohden oli sitä lahoa ja menetin hienon kuvion muutaman kymmenen sentin kohdalta. Loppuosa riittää nyt just ja just koko katon harjan pituudelle.
En voinut olla ajattelematta, et tätä yksinkertaista koristetekniikkaa käytettiin jo satoja vuosia sitten. Ja silloin se tosiaan tehtiin käsipelillä. Kyllä minäkin olen yhden jos toisenkin reiän kairannut vintilällä, siihen sopii kivasti ruuvipääkin. Kun lapset nukkuvat, se on tehokas ja äänetön apuri, mut en kyl tätä määrää viitsis tehdä ilman sähköä.
Valmis työ näytti enemmänkin tönköltä. Ajattelin siis kevennystä, esim. reikä siihen nuolen keskelle. Tein koeversionkin ja eikös siitä kärjestä tippunut puolet. Lauta on niin vanhaa, että halkeaa. Vaikka se olisi ollut piste i:n päälle, suunnitelman loppuosasta oli pakko luopua. 19 millin reiätkin näyttävät onnettoman pieniltä, mut isommat koot kairoissa olivat niin tylsiä, ettei niistä ollut mihinkään. Olkoon siis tuollainen.
Miten ihmeessä sen sinne katonharjalle sitten ruuvaan, en tiedä vielä. Mutta sinne se tulee, se on varmaa. Minä haluan kasvihuoneeni katolle puluesteen, vaikkei yhtään pulua olis koko maailmassa!
Pulueste valmistuu. |
Joskus talvella lueskelin vanhoja puutarhalehtiä ja silmiini osui upea ikkunalaseista tehty vanha kasvihuone. Se ei ollut kauhean iso, mutta tarpeeksi kuitenkin, että nykyiset omistajat olivat tehneet siitä kesän istuskelupaikan. Katon harjalla oli ihana nuolia muistuttava rivi, puusta tehtynä. Sellaisen minäkin haluan! Se on pulueste.
No ei meillä ole puluja lähimainkaan, muutama metsäkyyhky kylläkin, mutteivät ne edes lennä mein pihassa. Mutta se oli niin hieno ja kun minä haluan sellaisen! Ja kukas minua estäisi? Paitsi ehkä se pienen pieni järjen ääni, joka välillä soi takaraivossa. Se on helppo vaientaa, voi vaikka laulaa vanhoja virsiä kouluajoilta, ni ei kuulu järjen ääni, ei.
Tätä puluestettä ei sentään suunniteltu klubiaskin kanteen, mut kuitenkin työalustana toimivan vanhan pirttipöydän penkin maaliin. Mitenkä se menikään...jos tekee ulkoreunoille ne nuolenpäät, tulee turhaa sahausta, siis sisäosiin ne täytyy piirtää.
Minulla on joitain kivoja isojen poikien leluja, mm. pyörösahoja, siitä silmämääräisesti sopiva koko, 32 millii, ja sen pohjalta viivoja lautaan. Alkaa pahasti loppua nuo minun rakennustarpeet, mut tää oli sellanen yksinäinen 15 sentin levyinen lauta, miltei lankku. Se kahtia ja hyvin riittäisi katonharjan pituudelle ja ylikin. Eiku viivotin käteen ja mittaamaan. Geometrian tunneilla on siis kuitenkin ollut hyvä pysyä edes joskus hereillä, kaikki sujui oikein hyvin.
Paitsi ettei tietenkään se pyörösaha syönyt yhtään sitä puuta. Lauta on vanhempi kuin minä, ja se wanha puu on tiivissyistä ja kovaa. Paitsi jos on lahoa. Ei siinä muu auttanut kuin etsiä terävin mahdollinen kaira joka sopii akkuporakoneeseen. Se oli 19 millinen.
Mulla olis kyllä vintilään sopivia kairoja vaarini perintönä, eri kokoja ja sellaisia terotettavia, mut en todellakaan jaksa alkaa käsivoimin vääntämään niitä reikiä. Ja tulihan niitä. Yhteensä vingutin konetta 122 kertaa. Ja perään pistohalla siksak-kuviolla lauta halki. Kyllä sitä näinkin saa päivänsä loppuun. Oli kyllä lykkyä pelissä, et lauta oli yli nelimetrinen. Yhdessä kohden oli sitä lahoa ja menetin hienon kuvion muutaman kymmenen sentin kohdalta. Loppuosa riittää nyt just ja just koko katon harjan pituudelle.
En voinut olla ajattelematta, et tätä yksinkertaista koristetekniikkaa käytettiin jo satoja vuosia sitten. Ja silloin se tosiaan tehtiin käsipelillä. Kyllä minäkin olen yhden jos toisenkin reiän kairannut vintilällä, siihen sopii kivasti ruuvipääkin. Kun lapset nukkuvat, se on tehokas ja äänetön apuri, mut en kyl tätä määrää viitsis tehdä ilman sähköä.
Valmis työ näytti enemmänkin tönköltä. Ajattelin siis kevennystä, esim. reikä siihen nuolen keskelle. Tein koeversionkin ja eikös siitä kärjestä tippunut puolet. Lauta on niin vanhaa, että halkeaa. Vaikka se olisi ollut piste i:n päälle, suunnitelman loppuosasta oli pakko luopua. 19 millin reiätkin näyttävät onnettoman pieniltä, mut isommat koot kairoissa olivat niin tylsiä, ettei niistä ollut mihinkään. Olkoon siis tuollainen.
Miten ihmeessä sen sinne katonharjalle sitten ruuvaan, en tiedä vielä. Mutta sinne se tulee, se on varmaa. Minä haluan kasvihuoneeni katolle puluesteen, vaikkei yhtään pulua olis koko maailmassa!
+ Kommentoi (4 kpl)
Aina ei voi onnistua, mut onnistuis ny edes joskus
keskiviikko,
8.
heinäkuuta
2009
Saman viiluseinähomman ajattelin tehdä pohjoispäädylle. Raahasin viilulevyn ja työkalut ja pöydän toiseen päähän kasvihuonetta ja jäin ihmettelemään. Jotenkin alkoi tuntua, ettei tää puoli olisikaan läpihuutojuttu.
Miten ihmeessä ja milloin on taas kerran tullut ajatuskatkos? Siis tossa rakentamisessa. Olen kyllä laittanut kattotuolit ulkoreunaan, mut ovenpielet ja ikkunat sisäreunaan. Voi luoja, mä sanon vaan. Eikö mitään voi ihminen tehdä niinkuin olisi tarkoitus? Tää esimerkki tästä rakentamisesta on just se syy, miksi suomeen on joskus tullut rakennusmääräykset ja tarkastajat. Aatelkaa ny. Jos tää oliski talon rakennus ja ikkunat olis muutaman sentin liian syvällä yhdellä seinällä!
No en tietenkään voinut alkaa korjaamaan jo tehtyä virhettä. Se olisi vaatinut listapuiden sahaamista ja siihen en suostu. Siis siihen sahamiseen. Vaan ovelana immeisenä ajattelin huijata silmää (kadulta katsottuna) ja ujuttaa viilu sekä ulkopuolelle ja sisäpuolelle, riippuen siitä mihin sen saa kiinni.
Ja eiku tuumasta toimeen. Sahaus sujui ihan hyvin, tai no, hyvin ja hyvin, ja eiku maalia liimaksi. Ujuttaminen ei ollutkaan niin helppoa kuin ensin luulin. Maalin liukastama pinta ei pysy siellä mihin sen tällää ja levy ei suostu olemaan tasapainossa sadasosasekuntia kauempaa. Eka yritys osui melkein kohdalleen ja sain sen sentään kiinni. Toinenkin meni just ja just, mut kolmas tippui plätsähti maahan. Kivaa huitoa pikkukärpäsiä, jotka rakastavat tota valkoista märkää väriä ja nyppiä ruohonkorsia märästä levystä. Turha kai mainita kuinka paljon sitä valkoista oli minussa, akkuporakoneessa, vaatteissa, pöydällä, maassa, koirassa....
En kuvitellut, että kirjoittaessani haluavani kasvihuoneen valmiiksi ennen pakkasia, olisin tarkoittanut heinäkuun pakkasia. Kymmenen aikaan illalla alkoi lämpötila laskea niin paljon, että oli pakko hakea ulkohousut ja takki. Oikeastaan olisi pitänyt laittaa hanskatkin, sormet olivat aivan kohmeessa. Roksit vaihtuivat puolisaappaisiin ja väliin tungin villasukat. Tein siis pohjoispäätyä tämän kuun kylmimpänä yönä.
Mutta koska olin päättänyt saada sen valmiiksi samana iltana, en voinut luovuttaa. Ja tulihan se valmiiksi, tosin ei kovin kauniiksi. Ja niitä himputin tukilistoja on nyt kuitenkin pakko sinne sahailla, kun muutaman mittavirheen takia kaikki ei mennyt niinkuin piti. Juu juu, en siis vieläkään osaa mitata oikein. Puolustuksekseni sanon, ettei parissa levyssä ollut kuin sentin vääryys ja yksi levy oli vain viisi senttiä liian lyhyt.
Lopuksi sitten maalailin, ettei mökkiläiset aamulla ohiajaessaan naureskele. Kaste oli vaan jo niin kova, että osa maalista alkoi valua senkin takia. Mut ei se haittaa, muutama kerros on sinnekin vielä pakko lisäillä.
Sitä vaan jäin ihmettelemään, että miksi olin tehnyt talven aikana ainakin 3 suunnitelmaa milimetripaperille? Jos en edes jaksa kaivaa niitä suunnitelmia esiin. Tuhannesti olin juossut vesi- tai lumisateessa mittailemassa ikkunoita ja kaikki piti olla niin selvää. Tai niinhän se olikin, paperilla. Ja sitten kun alan rakentamaan, en edes muistanut koko suunnitelmaa....
Kai se on se hullu luovuus, tai ainakin se hullu. Tämä on jonkinlaista itsensä toteuttamista, vissiin. Mut vois sitä toteuttaa itseään vähän vähemmillä pöllöillä virheillä, vai mitä.
Hyvältä näyttää, ku ei kato tarkkaan |
Saman viiluseinähomman ajattelin tehdä pohjoispäädylle. Raahasin viilulevyn ja työkalut ja pöydän toiseen päähän kasvihuonetta ja jäin ihmettelemään. Jotenkin alkoi tuntua, ettei tää puoli olisikaan läpihuutojuttu.
Miten ihmeessä ja milloin on taas kerran tullut ajatuskatkos? Siis tossa rakentamisessa. Olen kyllä laittanut kattotuolit ulkoreunaan, mut ovenpielet ja ikkunat sisäreunaan. Voi luoja, mä sanon vaan. Eikö mitään voi ihminen tehdä niinkuin olisi tarkoitus? Tää esimerkki tästä rakentamisesta on just se syy, miksi suomeen on joskus tullut rakennusmääräykset ja tarkastajat. Aatelkaa ny. Jos tää oliski talon rakennus ja ikkunat olis muutaman sentin liian syvällä yhdellä seinällä!
No en tietenkään voinut alkaa korjaamaan jo tehtyä virhettä. Se olisi vaatinut listapuiden sahaamista ja siihen en suostu. Siis siihen sahamiseen. Vaan ovelana immeisenä ajattelin huijata silmää (kadulta katsottuna) ja ujuttaa viilu sekä ulkopuolelle ja sisäpuolelle, riippuen siitä mihin sen saa kiinni.
Ja eiku tuumasta toimeen. Sahaus sujui ihan hyvin, tai no, hyvin ja hyvin, ja eiku maalia liimaksi. Ujuttaminen ei ollutkaan niin helppoa kuin ensin luulin. Maalin liukastama pinta ei pysy siellä mihin sen tällää ja levy ei suostu olemaan tasapainossa sadasosasekuntia kauempaa. Eka yritys osui melkein kohdalleen ja sain sen sentään kiinni. Toinenkin meni just ja just, mut kolmas tippui plätsähti maahan. Kivaa huitoa pikkukärpäsiä, jotka rakastavat tota valkoista märkää väriä ja nyppiä ruohonkorsia märästä levystä. Turha kai mainita kuinka paljon sitä valkoista oli minussa, akkuporakoneessa, vaatteissa, pöydällä, maassa, koirassa....
En kuvitellut, että kirjoittaessani haluavani kasvihuoneen valmiiksi ennen pakkasia, olisin tarkoittanut heinäkuun pakkasia. Kymmenen aikaan illalla alkoi lämpötila laskea niin paljon, että oli pakko hakea ulkohousut ja takki. Oikeastaan olisi pitänyt laittaa hanskatkin, sormet olivat aivan kohmeessa. Roksit vaihtuivat puolisaappaisiin ja väliin tungin villasukat. Tein siis pohjoispäätyä tämän kuun kylmimpänä yönä.
Mutta koska olin päättänyt saada sen valmiiksi samana iltana, en voinut luovuttaa. Ja tulihan se valmiiksi, tosin ei kovin kauniiksi. Ja niitä himputin tukilistoja on nyt kuitenkin pakko sinne sahailla, kun muutaman mittavirheen takia kaikki ei mennyt niinkuin piti. Juu juu, en siis vieläkään osaa mitata oikein. Puolustuksekseni sanon, ettei parissa levyssä ollut kuin sentin vääryys ja yksi levy oli vain viisi senttiä liian lyhyt.
Lopuksi sitten maalailin, ettei mökkiläiset aamulla ohiajaessaan naureskele. Kaste oli vaan jo niin kova, että osa maalista alkoi valua senkin takia. Mut ei se haittaa, muutama kerros on sinnekin vielä pakko lisäillä.
Sitä vaan jäin ihmettelemään, että miksi olin tehnyt talven aikana ainakin 3 suunnitelmaa milimetripaperille? Jos en edes jaksa kaivaa niitä suunnitelmia esiin. Tuhannesti olin juossut vesi- tai lumisateessa mittailemassa ikkunoita ja kaikki piti olla niin selvää. Tai niinhän se olikin, paperilla. Ja sitten kun alan rakentamaan, en edes muistanut koko suunnitelmaa....
Kai se on se hullu luovuus, tai ainakin se hullu. Tämä on jonkinlaista itsensä toteuttamista, vissiin. Mut vois sitä toteuttaa itseään vähän vähemmillä pöllöillä virheillä, vai mitä.
+ Kommentoi (3 kpl)
Kyllä se siitä suttaantuu.
tiistai,
7.
heinäkuuta
2009
Pitkään kesti että sain jotain konkreettista aikaseksi. Mihin ihmeeseen nämä päivät oikein valuvat? Miljoona pikkuasiaa on vieläkin tekemättä tossa kasvarissa, mutta kyllä kai se sentään syksyksi valmistuu kumminkin. Vaikka usko alkoikin jo loppua.
Jouduin ostamaan toisen 9 litran pöntön maalia, se eka iso pönttö ei riittänyt puoliksikaan. Uskomattoman paljon tohonkin maalia uppoaa. Ja minuun. Yhteen kertaan olen nyt kattotuolit vasta vedellyt ja siihen se saakin jäädä, tai en ikinä pääse kattoa rakentamaan. Ikkunat on nyt sit raavittu vanhoista maaleista just niin tarkkaan, etten sitä todellakaan tee yhtään enää. Olkoon.
Päätyjen kanssa meni taas hetken aikaa, kun koitin miettiä helpointa konstia niitten laittamiseen. Onneksi oli vanhempi poika auttelemassa kaveriaan vanhan sikalan vintin tyhjennyksessä ja toi mulle sieltä viisi ovea. Kolme on ihania aitoja peiliovia, mut kaks oli tylsiä nykyaikaisia paperikenno-ovia. Kevyitäkin ku mitkä!
Mut hei! Puran oven varovasti ja irrotan ne viilutetut pahvit ehjinä. Ja niin tein. Työ oli aika helppoa ja viilut irtosivat kivasti. Niistä sain nopeasti ja kätevästi kolmioihin tuulentukkeet. Ainoastaan sahaaminen tuotti vaikeuksia. Minulla ei ole niin isoa työpöytää, että koko levy olisi mahtunut kunnolla sen päälle. Ja ne ovat aika fletkuja. Huteralla muovisella puutarhapöydällä sitten (taas kerran) apinan raivolla sahasin. Kun se tukeva metallinen on taynnä työkaluja ja muuta tavaraa. Alaspäin se saha meni ku kuuma veitsi voihin, mut ylöspäin vedossa takertui johonkin näkymättömään ja vinkui ilkeästi. Itse istuin levyn päällä, kun se suostunut pysymään paikallaan. Siitä pöydästä on tullut aika liukas maalaamisen myötä....
Sain kuitenkin homman tehtyä ja ajattelin et maalikin voisi olla kuin liimaa. Joten ruuveja taskut täyteen, akkukone hollille, pöntöstä telalla maalia levyn sisäpintaa oikein kunnolla ja äkkiä paikoilleen. Kuulostaa helpolta. Paitsi kun seisoo tuolilla joka on sen muovisen pöydän päällä. Eikä sekään ollut kiva tunne, kun ylimääräistä maalia valuu kämmenen kautta hihansuusta sisään. Pitikö sitä maalia plätkiä niin paljon että kainokarvatkin valkaistuivat?
Mutta se toimi. Tosin olen nyt kolmeen kertaan maalannut sitä viilu-pahvia, mut luulis sen edes yhden talven kestävän. Korjataan sit ens vuonna jos on tarvis. Ruuvejakaan ei oo yhdes palas kuin muutama (yli kymmenen) , äkkiäkös sen nyt sieltä alas ruuvaa. Kunhan on ensin kaivanut jokaikisen ristipään puhtaaksi.
Kun kerran kaikkia toisten romuja pitää itselle haalia, niin siitä hyvästä löytyi autotallista ihana pyöreä lasi. Sille on tukipuut kasvihuoneen sisäpuolella, vielä en oo sitä paikoilleen laittanut. Ajattelin leikata pellistä auringon säteineen ja maalaan sen keltaiseksi. Tällään sen sit tohon ympyräikkunan "karmeiks" ulkopuolelle. Ja ruuvaan tietysti kiinni. Oli se kuitenkin sen verran vaikea sovitus, sen ikkunan tukipuut sisäpuolella, etten halua pyöreää ikkunaa pohjoispuolelle. Minulla olisi kyllä vielä toinenkin samanlainen lasi, mut oottakoon nyt vuoroaan.
Joka kerta kun teen projektia eteenpäin, mietin et kohta pääsen oikeasti muuttamaan ämpäreissä kasvavat tomaatit vanhasta kasvarista uuteen. Eikä työn loppua silti näy, vaikka kuinka miettii. Niin paljon on pieniä, minulla aikaa vieviä, yksityiskohtia jäljellä. Ja vielä sellasia, ettei niitä muut huomaa, sitten kun se kasvihuone on joskus oikeasti valmis.
Mutta muovikaton listat on nyt tänään viimeiseksi työksi sahattu. Joten ei se nyt kauhean kauan voi enää kestää. Se muutto meinaan.
Näyttää ihan pelliltä... |
Pitkään kesti että sain jotain konkreettista aikaseksi. Mihin ihmeeseen nämä päivät oikein valuvat? Miljoona pikkuasiaa on vieläkin tekemättä tossa kasvarissa, mutta kyllä kai se sentään syksyksi valmistuu kumminkin. Vaikka usko alkoikin jo loppua.
Jouduin ostamaan toisen 9 litran pöntön maalia, se eka iso pönttö ei riittänyt puoliksikaan. Uskomattoman paljon tohonkin maalia uppoaa. Ja minuun. Yhteen kertaan olen nyt kattotuolit vasta vedellyt ja siihen se saakin jäädä, tai en ikinä pääse kattoa rakentamaan. Ikkunat on nyt sit raavittu vanhoista maaleista just niin tarkkaan, etten sitä todellakaan tee yhtään enää. Olkoon.
Päätyjen kanssa meni taas hetken aikaa, kun koitin miettiä helpointa konstia niitten laittamiseen. Onneksi oli vanhempi poika auttelemassa kaveriaan vanhan sikalan vintin tyhjennyksessä ja toi mulle sieltä viisi ovea. Kolme on ihania aitoja peiliovia, mut kaks oli tylsiä nykyaikaisia paperikenno-ovia. Kevyitäkin ku mitkä!
Mut hei! Puran oven varovasti ja irrotan ne viilutetut pahvit ehjinä. Ja niin tein. Työ oli aika helppoa ja viilut irtosivat kivasti. Niistä sain nopeasti ja kätevästi kolmioihin tuulentukkeet. Ainoastaan sahaaminen tuotti vaikeuksia. Minulla ei ole niin isoa työpöytää, että koko levy olisi mahtunut kunnolla sen päälle. Ja ne ovat aika fletkuja. Huteralla muovisella puutarhapöydällä sitten (taas kerran) apinan raivolla sahasin. Kun se tukeva metallinen on taynnä työkaluja ja muuta tavaraa. Alaspäin se saha meni ku kuuma veitsi voihin, mut ylöspäin vedossa takertui johonkin näkymättömään ja vinkui ilkeästi. Itse istuin levyn päällä, kun se suostunut pysymään paikallaan. Siitä pöydästä on tullut aika liukas maalaamisen myötä....
Sain kuitenkin homman tehtyä ja ajattelin et maalikin voisi olla kuin liimaa. Joten ruuveja taskut täyteen, akkukone hollille, pöntöstä telalla maalia levyn sisäpintaa oikein kunnolla ja äkkiä paikoilleen. Kuulostaa helpolta. Paitsi kun seisoo tuolilla joka on sen muovisen pöydän päällä. Eikä sekään ollut kiva tunne, kun ylimääräistä maalia valuu kämmenen kautta hihansuusta sisään. Pitikö sitä maalia plätkiä niin paljon että kainokarvatkin valkaistuivat?
Mutta se toimi. Tosin olen nyt kolmeen kertaan maalannut sitä viilu-pahvia, mut luulis sen edes yhden talven kestävän. Korjataan sit ens vuonna jos on tarvis. Ruuvejakaan ei oo yhdes palas kuin muutama (yli kymmenen) , äkkiäkös sen nyt sieltä alas ruuvaa. Kunhan on ensin kaivanut jokaikisen ristipään puhtaaksi.
Kun kerran kaikkia toisten romuja pitää itselle haalia, niin siitä hyvästä löytyi autotallista ihana pyöreä lasi. Sille on tukipuut kasvihuoneen sisäpuolella, vielä en oo sitä paikoilleen laittanut. Ajattelin leikata pellistä auringon säteineen ja maalaan sen keltaiseksi. Tällään sen sit tohon ympyräikkunan "karmeiks" ulkopuolelle. Ja ruuvaan tietysti kiinni. Oli se kuitenkin sen verran vaikea sovitus, sen ikkunan tukipuut sisäpuolella, etten halua pyöreää ikkunaa pohjoispuolelle. Minulla olisi kyllä vielä toinenkin samanlainen lasi, mut oottakoon nyt vuoroaan.
Joka kerta kun teen projektia eteenpäin, mietin et kohta pääsen oikeasti muuttamaan ämpäreissä kasvavat tomaatit vanhasta kasvarista uuteen. Eikä työn loppua silti näy, vaikka kuinka miettii. Niin paljon on pieniä, minulla aikaa vieviä, yksityiskohtia jäljellä. Ja vielä sellasia, ettei niitä muut huomaa, sitten kun se kasvihuone on joskus oikeasti valmis.
Mutta muovikaton listat on nyt tänään viimeiseksi työksi sahattu. Joten ei se nyt kauhean kauan voi enää kestää. Se muutto meinaan.
+ Kommentoi (0 kpl)
Taivaanrannan maalari.
sunnuntai,
28.
kesäkuuta
2009
Jussin päivänä, siis oikeana juhannuksena, sain vihdoin inspiraation alkaa maalaamaan. Joskus siinä puoli seitsemän tienoilla, ehtoolla, hain ihka uuden 9 litran maalipönttöni ja parit pensselit. Olin kyllä ostanut sellasen pussin, jossa oli 4 teddykarvatelaa, mutta en tietenkään löytänyt sitä vartta niihin. Ne oli just niitä pienenpiä, sellasia laudan levyisiä.
Mut menishän tää pensselilläkin. Avasin ison pöntön, sekoittelin tikulla ja ajattelin, et tämän homman minä osaan. Niin paljon on tullu maalattua elämän aikana, ettei nyt kauhean ihmeellisiä tarvi jälkeenpäin kirjoitella.
Joskus tarttis olla myös ajattelematta. Tietysti se tikku katkesi sinne pönttöön. No, kyllä se jo kelpaa, se maali. Olin ottanut leveäsuisen hillopurkin, johon mahtuis se pensseli. Maalia purkkiin pensselillä kauhoen ja eiku kattotuoleille keikkumaan.
Kyllä siellä ihan tukevasti seisoo, mut mieluiten niin, et hiukan sais kiinni pidettyä. Vaan kun toinen käsi kantaa hillopurkkia ja toisessa on pensseli, ni keikkumiseksi se homma meni. Eikä millään silti meinannu ylettyä ihan sinne huippuun asti. Kun olis edes toinen käsi kymmenen senttiä pidempi.
Eiku alas. Tiesin, et mul on yks pikkutela jossa on pitkä varsi, mutku siin on se rulla tiukasti kiinni. Ja sillä on maalattu viimeks vesiohenteista sisämaalia, vaikka onhan se pesty hyvin sen jälkeen. Nythän mulla on käytössä ulkomaali.
Hain sen kuitenkin. Hampaat irvessä kiskoin ja yritin, mut ei se helvatin rulla siitä mihinkään irronnu. Ja minullekku ei yksi rulla naura päin naamaa! Menin sen kanssa autotalliin ja koitin lyödä sitä irti. Mitä vielä. Muovinkappaleita päästä kyllä lähti, mut rulla oli ja pysyi. Lopuksi vetäsin sen ruuvipenkkiin kiinni ja hakkasin varren irti vasaralla. Johan antoi periksi. Eikä siinäkään menny ku 15 minuuttia...
Työmaalle kun pääsin, näin jo kaukaa pöntön kyljessä pisaran kuvan. Sekin on vesiohenteista, eli se sama rulla olisi aivan hyvin käynyt tällekin maalille....
Homma alkoi selkeästi sujua paremmin telalla. Sillä ylettyi oikein hyvin ihan huipulle asti ja sen kanssa sai nopeasti ihan kelvollista jälkeä.
Siinä jossain välissä kävin tekemässä lapsille iltapalan ja jatkoin maalaamista. Yössä oli selvästi jotain taikaa, kun koko aikana ei ollut kuin 3 hyttystä. Tosin yhden pikkukärpäsen sain silmääni, vähänkö ne kirvelee.
Siirtelin puutarhapöytää ja maalaskelin välin kerrallaan. Kun alla on ns. paskalautaa niin sellaisen muuttuminen valkoiseksi näyttää huikealta. Ilta-auringossa uusi valkoinen melkein sokaisee.
Kun olin saanut maalattua ulkopuoliset osat kattotuoleista, siirryin sisäpuolen osiin. Yleensä ihmiset oppivat jo lapsena, että se mikä ylhäältä tippuu, laskee alas. Esimerkiksi linnun "joku". Minä en sitäkään ole täysin sisäistänyt... Siellä kasvihuoneen sisäpuolella oli valkoinen puutarhatuoli ja tietysti minun oli pakko hetkeksi istua siihen katsomaan miltä näyttää. Ei olisi kannattanut. Nyt on persauksen kohdalla verkkareissa iso valkoinen pläntti.
Sisäosan maalaus sujui muuten hyvin, mutta ehkä seuraavalla kerralla vastaavassa tilanteessa laitan hiukseni nutturalle, enkä ponnarille. Kun koittaa kattella, et joka kohta on maalia saanut, kastoin tietenkin ponnarin loppupään siihen maalikaukaloon. Jonka huomasin vasta seuraavana aamuna, kun YRITIN harjata hiukseni. Ja kokemuksesta voin kertoa, ettei edes vesiohenteinen ulkomaali maistu kovin hyvälle.... Vaihtoehtoisesti voisi pitää suunsa kiinni.
Puoli kahteen yöllä tein hommia. Lapset olin laittanut jo nukkumaan aikoja sitten, linnut lauloivat tulevalle aamulle ja se oli uskomattoman kaunista katsella, kun aurinko kiersi pohjoisen taivaanrannan. Ei tullut edes hämärää. Tunsin olevani oikea taivaanrannanmaalari, kun kilpaa tein töitä auringon kanssa, häviten tietysti.
Lopuksi vain istuin (juu, just siihen maalituoliin) ja ajttelin kuinka vapaa sittenkin taidan olla.
Viehkeä valkoinen |
Jussin päivänä, siis oikeana juhannuksena, sain vihdoin inspiraation alkaa maalaamaan. Joskus siinä puoli seitsemän tienoilla, ehtoolla, hain ihka uuden 9 litran maalipönttöni ja parit pensselit. Olin kyllä ostanut sellasen pussin, jossa oli 4 teddykarvatelaa, mutta en tietenkään löytänyt sitä vartta niihin. Ne oli just niitä pienenpiä, sellasia laudan levyisiä.
Mut menishän tää pensselilläkin. Avasin ison pöntön, sekoittelin tikulla ja ajattelin, et tämän homman minä osaan. Niin paljon on tullu maalattua elämän aikana, ettei nyt kauhean ihmeellisiä tarvi jälkeenpäin kirjoitella.
Joskus tarttis olla myös ajattelematta. Tietysti se tikku katkesi sinne pönttöön. No, kyllä se jo kelpaa, se maali. Olin ottanut leveäsuisen hillopurkin, johon mahtuis se pensseli. Maalia purkkiin pensselillä kauhoen ja eiku kattotuoleille keikkumaan.
Kyllä siellä ihan tukevasti seisoo, mut mieluiten niin, et hiukan sais kiinni pidettyä. Vaan kun toinen käsi kantaa hillopurkkia ja toisessa on pensseli, ni keikkumiseksi se homma meni. Eikä millään silti meinannu ylettyä ihan sinne huippuun asti. Kun olis edes toinen käsi kymmenen senttiä pidempi.
Eiku alas. Tiesin, et mul on yks pikkutela jossa on pitkä varsi, mutku siin on se rulla tiukasti kiinni. Ja sillä on maalattu viimeks vesiohenteista sisämaalia, vaikka onhan se pesty hyvin sen jälkeen. Nythän mulla on käytössä ulkomaali.
Hain sen kuitenkin. Hampaat irvessä kiskoin ja yritin, mut ei se helvatin rulla siitä mihinkään irronnu. Ja minullekku ei yksi rulla naura päin naamaa! Menin sen kanssa autotalliin ja koitin lyödä sitä irti. Mitä vielä. Muovinkappaleita päästä kyllä lähti, mut rulla oli ja pysyi. Lopuksi vetäsin sen ruuvipenkkiin kiinni ja hakkasin varren irti vasaralla. Johan antoi periksi. Eikä siinäkään menny ku 15 minuuttia...
Työmaalle kun pääsin, näin jo kaukaa pöntön kyljessä pisaran kuvan. Sekin on vesiohenteista, eli se sama rulla olisi aivan hyvin käynyt tällekin maalille....
Homma alkoi selkeästi sujua paremmin telalla. Sillä ylettyi oikein hyvin ihan huipulle asti ja sen kanssa sai nopeasti ihan kelvollista jälkeä.
Siinä jossain välissä kävin tekemässä lapsille iltapalan ja jatkoin maalaamista. Yössä oli selvästi jotain taikaa, kun koko aikana ei ollut kuin 3 hyttystä. Tosin yhden pikkukärpäsen sain silmääni, vähänkö ne kirvelee.
Siirtelin puutarhapöytää ja maalaskelin välin kerrallaan. Kun alla on ns. paskalautaa niin sellaisen muuttuminen valkoiseksi näyttää huikealta. Ilta-auringossa uusi valkoinen melkein sokaisee.
Kun olin saanut maalattua ulkopuoliset osat kattotuoleista, siirryin sisäpuolen osiin. Yleensä ihmiset oppivat jo lapsena, että se mikä ylhäältä tippuu, laskee alas. Esimerkiksi linnun "joku". Minä en sitäkään ole täysin sisäistänyt... Siellä kasvihuoneen sisäpuolella oli valkoinen puutarhatuoli ja tietysti minun oli pakko hetkeksi istua siihen katsomaan miltä näyttää. Ei olisi kannattanut. Nyt on persauksen kohdalla verkkareissa iso valkoinen pläntti.
Sisäosan maalaus sujui muuten hyvin, mutta ehkä seuraavalla kerralla vastaavassa tilanteessa laitan hiukseni nutturalle, enkä ponnarille. Kun koittaa kattella, et joka kohta on maalia saanut, kastoin tietenkin ponnarin loppupään siihen maalikaukaloon. Jonka huomasin vasta seuraavana aamuna, kun YRITIN harjata hiukseni. Ja kokemuksesta voin kertoa, ettei edes vesiohenteinen ulkomaali maistu kovin hyvälle.... Vaihtoehtoisesti voisi pitää suunsa kiinni.
Puoli kahteen yöllä tein hommia. Lapset olin laittanut jo nukkumaan aikoja sitten, linnut lauloivat tulevalle aamulle ja se oli uskomattoman kaunista katsella, kun aurinko kiersi pohjoisen taivaanrannan. Ei tullut edes hämärää. Tunsin olevani oikea taivaanrannanmaalari, kun kilpaa tein töitä auringon kanssa, häviten tietysti.
Lopuksi vain istuin (juu, just siihen maalituoliin) ja ajttelin kuinka vapaa sittenkin taidan olla.
+ Kommentoi (2 kpl)
Neljäs kerta toden sanoo...
maanantai,
22.
kesäkuuta
2009
Pitäähän sitä kasvihuoneessakin olla takaovi. Pohjoiseen päätyyn sen laitoin. Muutenkin olis päässy kaikkein vähimmällä jos olis molemmat ovet laittanut päätyihin, mut halusin sen eteläpäädyn ehjänä kasveille.
Tämän oven piti olla läpihuutojuttu. Niin no, piti ja piti. Ainakaan siinä ei ole niin paljon kimurantteja kulmia, kun on ihan tavallinen ovi. Yksi korkea ikkuna siihenkin oli pakko saada.
Etsiskelin viimeisistä lankunpätkistä sopivia paloja. No kahta samanlaista ei tietenkään löytynyt, mutta ei se haitannut. Riittää kun ovat edes samanpituiset. Siis ne pystypokat. Mittasin huolella, eihän sellainen nyt sovi ettei vieläkään, edellisten ovien jälkeen, osaisi edes suoraa seinämää mitata. (siis eihän tossa kasvihuoneessa ole kyllä mikään kohta suoraa....)
Hyvänen aika! Minähän alan oppia jotain. Sain sahattua kaksi täysin samanmittaista soiroa ja melkein suoraankin. Vähemmästäkin sitä voisi ylpistyä. Jaaha, sitten tarvitaan 3 välipuuta. Ylös, alas ja keskelle kannattelemaan sitä ikkunaa. Siihen löytyi sopiva lankku, joka oli kiero vain toisesta päästään. Ja eiku mittaamaan. 70,5 cm. Selvä. sahataampa 3 sellaista.
Koska pysty puut olivat aika paksuja, piti etsiä autotallin uumenista jättiruuveja. Kaikki luistaa kuin elokuvissa. Paksumman, saranapuolen, pystypuun läpi tulisi 6 kaikkein pisintä ja sen toisen, ohuemman pystypuun läpi tulevia ruuveja löytyi 5 samanlaista ja 1 vähän ohuempi, mutta käyttökelpoinen. Eli 12 yhteensä.
Eiku tuumasta toimeen. Piti porata reiät ruuveille, ettei soirot halkea. Poikkipuut ovat muutaman sentin leveämpiä kuin pystypuut, mutta tein oven tasaiseksi ulkoapäin katsottuna. Ruuvasin pystyt kiinni poikkipuihin ja sovittamaan ovea aukkoon. MITÄH? No voi sun ketale sentään. Olin unohtanut vähentää mitasta pystypuiden paksuuden. Siis taas sitä alkeellista matikkaa, jota en hallitse, näköjään. No eiku ruuvit irti ja uus yritys.
Se on niin kauhian mukavaa keskittyä työhönsä kun koko ajan joku puhuu vieressä. Tai sitten soi puhelin. Tai muuten vaan paarmat ja kärpäset kiusaa. Meinaan kun toisen kerran yritin sovittaa ovea koloonsa, oli se vieläkin sen toisen pystypuun verran liian leveä.
Ja taas kaikki ruuvit irti ja sahaamaan. Ja uus kiinnitys, ainoastaan huomatakseni, että olin tehnyt ovesta peilikuvan ts. liian leveät poikkipuut olivat nyt ulkopuolella. Menin sisälle kaffelle ja mietin kirjotanko penttiin ärsytyspalstalle että nyt mua nyppii ja paljon: taketeesi.
Neljännellä yrittämisellä onnistuin. Ovi sopi, saranat toimivat, ei muuta ku ikkuna ja sen tukipuut paikoilleen. Heetkinen, mitens se ovi nyt tollain roikkuu. Just joo." Rakennusmestari" on jättänyt kulmatuet pois. Ja en varmana suostu sahaamaan vähäänaikaan yhtään mitään! Koska talosta ei löytynyt yhtään kulmarautaa, niin tein naulauslevyistä kulmiin ja välipuulle tuet. Eikä ovi enää roikkunut.
Ikkuna meni suht kivuttomasti paikoilleen ja tukipuiden kanssa ei ollut sanottavampia ongelmia. Vihdoinkin nuo suurimmat rakennustekniset työt on tehty! Enää puuttuu maalit, kattomuovit ja silikoonit ikkunoista. Ja vähän hienosäätöä sinne sun tänne.
Otsasi hies pitää sinun vanhoja maaleja raappiman. Sen siitä sitten saa kun kauhealla kohkaamisella jotain aloittaa, eikä edes yritä ajatella. Nyt sit tänään aloin raapia vanhoja maaleja ikkunoista. Kauhee homma, vaikkei se maali lujassa olekaan. Kasvarin käyttöönotto on nyt niin lähellä, mutta kuitenkin vielä niin kaukana. Mutta eiköhän se sittenkin valmistu ennen syksyn pakkasia!
Takaovi paikoillaan |
Pitäähän sitä kasvihuoneessakin olla takaovi. Pohjoiseen päätyyn sen laitoin. Muutenkin olis päässy kaikkein vähimmällä jos olis molemmat ovet laittanut päätyihin, mut halusin sen eteläpäädyn ehjänä kasveille.
Tämän oven piti olla läpihuutojuttu. Niin no, piti ja piti. Ainakaan siinä ei ole niin paljon kimurantteja kulmia, kun on ihan tavallinen ovi. Yksi korkea ikkuna siihenkin oli pakko saada.
Etsiskelin viimeisistä lankunpätkistä sopivia paloja. No kahta samanlaista ei tietenkään löytynyt, mutta ei se haitannut. Riittää kun ovat edes samanpituiset. Siis ne pystypokat. Mittasin huolella, eihän sellainen nyt sovi ettei vieläkään, edellisten ovien jälkeen, osaisi edes suoraa seinämää mitata. (siis eihän tossa kasvihuoneessa ole kyllä mikään kohta suoraa....)
Hyvänen aika! Minähän alan oppia jotain. Sain sahattua kaksi täysin samanmittaista soiroa ja melkein suoraankin. Vähemmästäkin sitä voisi ylpistyä. Jaaha, sitten tarvitaan 3 välipuuta. Ylös, alas ja keskelle kannattelemaan sitä ikkunaa. Siihen löytyi sopiva lankku, joka oli kiero vain toisesta päästään. Ja eiku mittaamaan. 70,5 cm. Selvä. sahataampa 3 sellaista.
Koska pysty puut olivat aika paksuja, piti etsiä autotallin uumenista jättiruuveja. Kaikki luistaa kuin elokuvissa. Paksumman, saranapuolen, pystypuun läpi tulisi 6 kaikkein pisintä ja sen toisen, ohuemman pystypuun läpi tulevia ruuveja löytyi 5 samanlaista ja 1 vähän ohuempi, mutta käyttökelpoinen. Eli 12 yhteensä.
Eiku tuumasta toimeen. Piti porata reiät ruuveille, ettei soirot halkea. Poikkipuut ovat muutaman sentin leveämpiä kuin pystypuut, mutta tein oven tasaiseksi ulkoapäin katsottuna. Ruuvasin pystyt kiinni poikkipuihin ja sovittamaan ovea aukkoon. MITÄH? No voi sun ketale sentään. Olin unohtanut vähentää mitasta pystypuiden paksuuden. Siis taas sitä alkeellista matikkaa, jota en hallitse, näköjään. No eiku ruuvit irti ja uus yritys.
Se on niin kauhian mukavaa keskittyä työhönsä kun koko ajan joku puhuu vieressä. Tai sitten soi puhelin. Tai muuten vaan paarmat ja kärpäset kiusaa. Meinaan kun toisen kerran yritin sovittaa ovea koloonsa, oli se vieläkin sen toisen pystypuun verran liian leveä.
Ja taas kaikki ruuvit irti ja sahaamaan. Ja uus kiinnitys, ainoastaan huomatakseni, että olin tehnyt ovesta peilikuvan ts. liian leveät poikkipuut olivat nyt ulkopuolella. Menin sisälle kaffelle ja mietin kirjotanko penttiin ärsytyspalstalle että nyt mua nyppii ja paljon: taketeesi.
Neljännellä yrittämisellä onnistuin. Ovi sopi, saranat toimivat, ei muuta ku ikkuna ja sen tukipuut paikoilleen. Heetkinen, mitens se ovi nyt tollain roikkuu. Just joo." Rakennusmestari" on jättänyt kulmatuet pois. Ja en varmana suostu sahaamaan vähäänaikaan yhtään mitään! Koska talosta ei löytynyt yhtään kulmarautaa, niin tein naulauslevyistä kulmiin ja välipuulle tuet. Eikä ovi enää roikkunut.
Ikkuna meni suht kivuttomasti paikoilleen ja tukipuiden kanssa ei ollut sanottavampia ongelmia. Vihdoinkin nuo suurimmat rakennustekniset työt on tehty! Enää puuttuu maalit, kattomuovit ja silikoonit ikkunoista. Ja vähän hienosäätöä sinne sun tänne.
Otsasi hies pitää sinun vanhoja maaleja raappiman. Sen siitä sitten saa kun kauhealla kohkaamisella jotain aloittaa, eikä edes yritä ajatella. Nyt sit tänään aloin raapia vanhoja maaleja ikkunoista. Kauhee homma, vaikkei se maali lujassa olekaan. Kasvarin käyttöönotto on nyt niin lähellä, mutta kuitenkin vielä niin kaukana. Mutta eiköhän se sittenkin valmistu ennen syksyn pakkasia!
+ Kommentoi (6 kpl)
S''il vous plaît, madames et monsieurs.
sunnuntai,
21.
kesäkuuta
2009
Vihdoin pääsin taas raksahommiin. Oikeastaan aloitin jo eilen, mutta.... Eilen oli huono päivä. Vettä vihmoi koko ajan ja mikään ei onnistunut.
Olin päättänyt tehdä ranskalaiset ovet länsipuolelle. Ikkunat löytyivät heti, yksi niistä oli se sama jonka olisin halunnut sinne päätyyn, muttei sopinut muitten kanssa. Aivan ekaksi piti vaihtaa ne hemmetin saranat. Sieltä kattoluukusta meinaan. Vanhat saranat takasin, uudet kiiltävät varaston saranat pois. Hyvin meni. Kaikkien kolmen kattoluukun viereen tein tukipuut muovin niittausta varten. Sekin sujui ihan hyvin. Voi miten hyvä rakennuspäivä, viis sateesta ja kylmästä tuulesta!
Jokainen joka on sivunkin lukenut tätä vuodatusta, arvaa jo, ettei sitten enää mikään mennytkään hyvin. No ei tosiaankaan. Suuruudenhulluudessani halusin hienot kaksoisovet kaikenmaailman kulmilla. Siis kulmia niihin puuosiin. Just joo. Ja niinku tällä mittaustaidolla. Ensin väänsin saranat vasempaan oveen, ok. Sitten ostetut uudet saranat oikeanpuoleiseen oveen. Noo, hyvältä näyttää, kai. Sitten mittatarkkaa työtä ja puuosia loppuoviin, alas ja ylös. Alaosat meni kohtuullisesti mut se yläosa. Voi herranjestas, miten voin olla näin tyhmä rakentamisessa!
Mittasin ja mittasin ja sahasin ja sovitin. Välillä kävin sisällä kuivaamassa päätäni, vaikka olisi luullut sadeveden haihtuvan suoraan, kävin meinaan pikkasen kuumana. Lopuksi luovutin. Aivan sama, teen myöhemmin. Kivasti sain muutaman tunnin kuitenkin tuhlattua.
Tänä aamuna kattelin kätteni töitä. Voi että, mää sanon! HIRVEETÄ!! Eihän sellasesta hökötelmästä voisi ottaa edes kuvaa. Kamera ei todellakaan suostuisi työskentelemään noin huonon kädenjäljen kanssa. Eiku uusiks. Purin yläosan. Mittasin uudelleen. Sovitin puuosia päällekkäin, että saisin oikeat kulmat. Sahasin ja viilasin. Ja mitä sitten? Täysi susi! Hyvä ettei ulvonut.
Ja minäkun en luovuta yhdelle ovelle (tai siis kahdelle). Hetken taas pähkäilin ja ha-haa. Minä hain isot pahvin palat ja piirsin ja leikkelin itelleni sapluunat. No ei niistä ovista silti tulleet sellaisia kuin olisin halunnut. Mutta kai ne nyt menee tossa kasvihuoneessa.
Ja just ku olin saanu vasemmanpuolen valmiiksi, huomasin muuten, et oikeanpuoleinen ovi on sentin alempana ku toinen. No eiku uudelleen ruuvaamaan nekin seinämän puoleiset sarat!
Näillä taidoilla ja tällä innolla voisi mennä oikeastaan kunnan hommiin. Tuumailuun ja taukoihin menee enemmän aikaa kuin varsinaiseen työhön. Ja jälki ei oo kehuttavaa. Lisäksi ketutus ja nyrpeä ilme on aivan omaa luokkaansa, kiroilusta puhumattakaan.
Vaan sielläpähän ovat. Enkä vääntänyt niitäkään ovia ku kolme kertaa! Kolmas kerta toden sanoo, tosiaan. Arvatkaapa, muistanko työn määrän jokakerta kun avaan ne mennäkseni kasvariini?
Saatuani ne valmiiksi, edes jotenkin, menin päikkäreille. Ja sieltä puolituntisen jälkeen herättyäni ajattelin et minähähän väännän samantien pohjoispäädyn ovenkin paikoillen! Se olikin sellanen vääntö, että ansaitsee ihan oman sivun päiväkirjassani!
Kolmas kerta toden sanoo. |
Vihdoin pääsin taas raksahommiin. Oikeastaan aloitin jo eilen, mutta.... Eilen oli huono päivä. Vettä vihmoi koko ajan ja mikään ei onnistunut.
Olin päättänyt tehdä ranskalaiset ovet länsipuolelle. Ikkunat löytyivät heti, yksi niistä oli se sama jonka olisin halunnut sinne päätyyn, muttei sopinut muitten kanssa. Aivan ekaksi piti vaihtaa ne hemmetin saranat. Sieltä kattoluukusta meinaan. Vanhat saranat takasin, uudet kiiltävät varaston saranat pois. Hyvin meni. Kaikkien kolmen kattoluukun viereen tein tukipuut muovin niittausta varten. Sekin sujui ihan hyvin. Voi miten hyvä rakennuspäivä, viis sateesta ja kylmästä tuulesta!
Jokainen joka on sivunkin lukenut tätä vuodatusta, arvaa jo, ettei sitten enää mikään mennytkään hyvin. No ei tosiaankaan. Suuruudenhulluudessani halusin hienot kaksoisovet kaikenmaailman kulmilla. Siis kulmia niihin puuosiin. Just joo. Ja niinku tällä mittaustaidolla. Ensin väänsin saranat vasempaan oveen, ok. Sitten ostetut uudet saranat oikeanpuoleiseen oveen. Noo, hyvältä näyttää, kai. Sitten mittatarkkaa työtä ja puuosia loppuoviin, alas ja ylös. Alaosat meni kohtuullisesti mut se yläosa. Voi herranjestas, miten voin olla näin tyhmä rakentamisessa!
Mittasin ja mittasin ja sahasin ja sovitin. Välillä kävin sisällä kuivaamassa päätäni, vaikka olisi luullut sadeveden haihtuvan suoraan, kävin meinaan pikkasen kuumana. Lopuksi luovutin. Aivan sama, teen myöhemmin. Kivasti sain muutaman tunnin kuitenkin tuhlattua.
Tänä aamuna kattelin kätteni töitä. Voi että, mää sanon! HIRVEETÄ!! Eihän sellasesta hökötelmästä voisi ottaa edes kuvaa. Kamera ei todellakaan suostuisi työskentelemään noin huonon kädenjäljen kanssa. Eiku uusiks. Purin yläosan. Mittasin uudelleen. Sovitin puuosia päällekkäin, että saisin oikeat kulmat. Sahasin ja viilasin. Ja mitä sitten? Täysi susi! Hyvä ettei ulvonut.
Ja minäkun en luovuta yhdelle ovelle (tai siis kahdelle). Hetken taas pähkäilin ja ha-haa. Minä hain isot pahvin palat ja piirsin ja leikkelin itelleni sapluunat. No ei niistä ovista silti tulleet sellaisia kuin olisin halunnut. Mutta kai ne nyt menee tossa kasvihuoneessa.
Ja just ku olin saanu vasemmanpuolen valmiiksi, huomasin muuten, et oikeanpuoleinen ovi on sentin alempana ku toinen. No eiku uudelleen ruuvaamaan nekin seinämän puoleiset sarat!
Näillä taidoilla ja tällä innolla voisi mennä oikeastaan kunnan hommiin. Tuumailuun ja taukoihin menee enemmän aikaa kuin varsinaiseen työhön. Ja jälki ei oo kehuttavaa. Lisäksi ketutus ja nyrpeä ilme on aivan omaa luokkaansa, kiroilusta puhumattakaan.
Vaan sielläpähän ovat. Enkä vääntänyt niitäkään ovia ku kolme kertaa! Kolmas kerta toden sanoo, tosiaan. Arvatkaapa, muistanko työn määrän jokakerta kun avaan ne mennäkseni kasvariini?
Saatuani ne valmiiksi, edes jotenkin, menin päikkäreille. Ja sieltä puolituntisen jälkeen herättyäni ajattelin et minähähän väännän samantien pohjoispäädyn ovenkin paikoillen! Se olikin sellanen vääntö, että ansaitsee ihan oman sivun päiväkirjassani!
+ Kommentoi (0 kpl)
Kotikierrätystä
perjantai,
12.
kesäkuuta
2009
En ole edistynyt yhtään sitten viime kirjoituksen. Kaikki muut pihahommat painavat päälle kuin ukkonen. Onneksi se pesiskoulu loppui vähäksi aikaa, vasta syksyllä on vielä viikon jakso. Se oli jotenkin niin väärään aikaan päivällä, ennen sitä ei viitsinyt tehdä paljon mitään pihalla, sitten matkat ja parintunnin mitä-tekis jakso ja sitten olikin jo iltapäivä.
Pari viimestä päivää olen yrittänyt saada kasvimaata johonkin järjelliseen kuntoon. Penkit tein tänä vuonna uusiksi ja käytävät katoin uudelleen sanomalehdillä ja hakkeella. Sekin on vielä kesken kun en ole ehtinyt hakettamaan tarpeeksi. Kasvaa siellä jo sentään sipulit ja härkäpavut, porkkanat ja herneet ovat kans jo maassa. Kaalikasvit ovat taimivaiheessa vanhassa isossa kasvarissa. Salaatinsiemenet ovat vielä pussissa. Uudet perennapenkitkin odottavat tekijäänsä, jaa-a, missähän se Into taas luuraa.
Ovia aloin viimeksi rustaamaan uuteen kasvihuoneeseeni. Valitsin kapeat ja korkeat ikkunat sitä varten. Muutaman viehearvioinnin ja pähkäilyn jälkeen tajusin mitä pitäisi tehdä. Ei muutaku saranoita etsimään. Löytyihän niitä. Haluan sellaiset ns. ranskalaiset ovet etuoviksi. Kuumeisen funtsailun ja aivosolujen ylikäytön jälkeen huomasin että............voi sun saat...........kaikki löytyneet neljä saranaa ovat vasemmanpuoleisia! Vaan eipä hätiä mitiä. Jos kiipeis taas katolle ja vaihtais yhden kattoluukun saranat sellasiin kiiltäviin isoihin varastonovi-saranoihin. Ja eiku tuumasta toimeen. Kattotuoleille keikkumaan, uudet saranat paikoilleen, vanhat irti ja ta-daa!
Sovituksen jälkeen, nekin olivat vasemmanpuoleiset! Että silleen.
Seuraavalla kauppareissulla ostin parit oikeanpuoleiset saranat, pitää taas kiivetä ylös vaihtamaan alkuperäiset vanhat takaisin, kun ne "uudet" ei oikein sovi silmään ja ovat pikkasen liian isot.
Nyt tarttis keksiä aikarako. Pitäis pikkuhiljaa alkaa purkamaan kuvassa olevaa pikkukasvaria. Se palveli hyvin aikansa, mutta kun kunnan puoleiset puut kasvoivat liian isoiksi ja korkeiksi, tuli siitä liian pimeä. Viimevuonna siellä vielä kasvoi kokeiluna kaalikasveja. Sato olisi ollut mahtava, mutta kun myyrät söivät kaikki pilalle. Nyt en laita tietenkään sinne enää mitään.
Isokasvihuone on tehty samalla periaatteella. Toimiihan tuo alumiinikaari ja muovin yhdistelmä muuten ihan hyvin, mutta esim. hyllyt ovat hankala toteuttaa. Ja tuuletuksen hoito on vaikeaa, kun kattoluukkujen rakentaminen on liian monimutkikasta. Tuostakin pikkukasvarista on ylin kattolauta katkennut joskus lumen painosta. Alhaalla ollut tukikeppi on keväällä tippunut pois ja nyt sekin on oikea notkoselkä.
Syy uuteen toimivampaan kasvihuoneeseen on senkin takia pakollista, koska myös isompi versio kärsii jo niistä isoiksi kasvaneista puista. Kun ennen helmikuun aurinkoiset päivät lämmittivät sen sisäilman plussan puolelle, niin tänä keväänä vasta huhtikuussa alkoi lämpötila oikeasti nousta.
Niin tämäkin puutarha pikkuhiljaa muuttaa muotoaan, vanha väistyy uuden tieltä. Tuleva kasvari on rakenteilla niin, että n. 5-6 neliötä osuu just eikä melkein kaikkein aurinkoisimpaan kohtaan pihassa, vuodenajasta huolimatta. Eikä nuo puut pysty koskaan kasvamaan niin valtaviksi, että sekin kohta jäisi talvellakaan, kun aurinko on matalalla, pimentoon.
Toivottavasti nyt viikonloppuna ehdin edes ne himputin saranat vaihtamaan. Alkaa jo pikkuhiljaa itteensä naurattamaan, kun kauheella kohkauksella painaa kohteesta toiseen, vain huomatakseen, ettei olisi kannatanutkaan! Olisi edes joku jolle nalkuttaa että mitä minä sanoin. Noo - pittää mennä peilin eteen ja vääntää ihan vaan itellensä rautalangasta miten sen homman kuuluis tehdä. Sittenpähän oon kahta polleempi kun kaikki on joskus valmista. Ja voin vastata et: ihan ite!
En ole edistynyt yhtään sitten viime kirjoituksen. Kaikki muut pihahommat painavat päälle kuin ukkonen. Onneksi se pesiskoulu loppui vähäksi aikaa, vasta syksyllä on vielä viikon jakso. Se oli jotenkin niin väärään aikaan päivällä, ennen sitä ei viitsinyt tehdä paljon mitään pihalla, sitten matkat ja parintunnin mitä-tekis jakso ja sitten olikin jo iltapäivä.
Pari viimestä päivää olen yrittänyt saada kasvimaata johonkin järjelliseen kuntoon. Penkit tein tänä vuonna uusiksi ja käytävät katoin uudelleen sanomalehdillä ja hakkeella. Sekin on vielä kesken kun en ole ehtinyt hakettamaan tarpeeksi. Kasvaa siellä jo sentään sipulit ja härkäpavut, porkkanat ja herneet ovat kans jo maassa. Kaalikasvit ovat taimivaiheessa vanhassa isossa kasvarissa. Salaatinsiemenet ovat vielä pussissa. Uudet perennapenkitkin odottavat tekijäänsä, jaa-a, missähän se Into taas luuraa.
Ovia aloin viimeksi rustaamaan uuteen kasvihuoneeseeni. Valitsin kapeat ja korkeat ikkunat sitä varten. Muutaman viehearvioinnin ja pähkäilyn jälkeen tajusin mitä pitäisi tehdä. Ei muutaku saranoita etsimään. Löytyihän niitä. Haluan sellaiset ns. ranskalaiset ovet etuoviksi. Kuumeisen funtsailun ja aivosolujen ylikäytön jälkeen huomasin että............voi sun saat...........kaikki löytyneet neljä saranaa ovat vasemmanpuoleisia! Vaan eipä hätiä mitiä. Jos kiipeis taas katolle ja vaihtais yhden kattoluukun saranat sellasiin kiiltäviin isoihin varastonovi-saranoihin. Ja eiku tuumasta toimeen. Kattotuoleille keikkumaan, uudet saranat paikoilleen, vanhat irti ja ta-daa!
Sovituksen jälkeen, nekin olivat vasemmanpuoleiset! Että silleen.
Seuraavalla kauppareissulla ostin parit oikeanpuoleiset saranat, pitää taas kiivetä ylös vaihtamaan alkuperäiset vanhat takaisin, kun ne "uudet" ei oikein sovi silmään ja ovat pikkasen liian isot.
Nyt tarttis keksiä aikarako. Pitäis pikkuhiljaa alkaa purkamaan kuvassa olevaa pikkukasvaria. Se palveli hyvin aikansa, mutta kun kunnan puoleiset puut kasvoivat liian isoiksi ja korkeiksi, tuli siitä liian pimeä. Viimevuonna siellä vielä kasvoi kokeiluna kaalikasveja. Sato olisi ollut mahtava, mutta kun myyrät söivät kaikki pilalle. Nyt en laita tietenkään sinne enää mitään.
Isokasvihuone on tehty samalla periaatteella. Toimiihan tuo alumiinikaari ja muovin yhdistelmä muuten ihan hyvin, mutta esim. hyllyt ovat hankala toteuttaa. Ja tuuletuksen hoito on vaikeaa, kun kattoluukkujen rakentaminen on liian monimutkikasta. Tuostakin pikkukasvarista on ylin kattolauta katkennut joskus lumen painosta. Alhaalla ollut tukikeppi on keväällä tippunut pois ja nyt sekin on oikea notkoselkä.
Syy uuteen toimivampaan kasvihuoneeseen on senkin takia pakollista, koska myös isompi versio kärsii jo niistä isoiksi kasvaneista puista. Kun ennen helmikuun aurinkoiset päivät lämmittivät sen sisäilman plussan puolelle, niin tänä keväänä vasta huhtikuussa alkoi lämpötila oikeasti nousta.
Niin tämäkin puutarha pikkuhiljaa muuttaa muotoaan, vanha väistyy uuden tieltä. Tuleva kasvari on rakenteilla niin, että n. 5-6 neliötä osuu just eikä melkein kaikkein aurinkoisimpaan kohtaan pihassa, vuodenajasta huolimatta. Eikä nuo puut pysty koskaan kasvamaan niin valtaviksi, että sekin kohta jäisi talvellakaan, kun aurinko on matalalla, pimentoon.
Toivottavasti nyt viikonloppuna ehdin edes ne himputin saranat vaihtamaan. Alkaa jo pikkuhiljaa itteensä naurattamaan, kun kauheella kohkauksella painaa kohteesta toiseen, vain huomatakseen, ettei olisi kannatanutkaan! Olisi edes joku jolle nalkuttaa että mitä minä sanoin. Noo - pittää mennä peilin eteen ja vääntää ihan vaan itellensä rautalangasta miten sen homman kuuluis tehdä. Sittenpähän oon kahta polleempi kun kaikki on joskus valmista. Ja voin vastata et: ihan ite!
+ Kommentoi (0 kpl)
Menneessä on tuleva....
maanantai,
8.
kesäkuuta
2009
Tänään oli ihan mahdoton päivä. Siis ajanhallinnan kannalta. Lapset olivat yhtenä rintamana päättäneet olla tottelematta missään asiassa. Varsinkin kun olin eilen julistanut mahtipontisesti tänään olevan siivouspäivä. Ja ettei tietokoneelle pääse, ennenkuin kaikki hommat on tehty.
Aamupäivällä sitten aloitettiin. Olin ajatellut et aamulla ku siivotaan, sit on se pesiskoulu ja sit tullaan kotio ja syödään ja sitten vihdoin pääsen kasvihuoneen kimppuun. Koko aamupäivä lähtöön asti tytöt "siivosivat" olohuoneeseen keräämiään tavaroita, itsetehtyjä paperirahoja, astioita (meillähän ei kukaan syö olohuoneessa mutta...). Sitten kello olikin niin paljon et piti mennä sinne pesiskouluun. Takasintultaessa poikettiin mummulaan matkanvarrella ja IHANAA! Mummu oli tehnyt ruuan meitä varten. Tiesi et tullaan, ku olin luvannu äkkiä käydä sen puolesta kaupassa, mut ei kertonu et olis ruokakin valmiina odottamassa. Aikaa tietysti meni, mut se oli sitä ehdotonta laatuaikaa. Niitä juttuja, joita joskus haikeana muistelee, eikä koskaan antais pois.
Vihdoin oltiin kotona. Jaoin hommat lapsille ja painuin ulos. Aijaijai, mikä huuto ja mekastus sisältä kuuluikaan! Jatkuvasti joku tuli kielitteleen, et taas häntä sorsitaan! Ja minä kuljen kuvitteelliset korvatulpat korvissa autotallin ja varastokatoksen väliä, että mistä ne ovet ja kattoluukut tekisin. Mutta aina joskus immeisellä jokin asia onnistuu. Yht''äkkiä välähti, et mullahan on pelkkiä ikkunanpokia ilman laseja (eiks karmit oo niitä ulompia?). Jos niistä ottais välistä palat pois ja ruuvais taas yhteen naulauslevyllä, niin siinähän olis kunnon tuuletusikkunat.
Ja taas välillä tarkastamaan, et mitäs sisällä tapahtuu... Nuorin siivosi ja pesi vessan ja oman huoneensa, kiva, hyvä ja kiitos, keskimmäinen tyhjensi astianpesukoneen (jopa) ja vinkui ettei jaksa siivota huonettaan (joka on kirjaimellisesti pommin jäljiltä) ja poika imuroi koko alakerran. Ja samalla vähän muka osui siskoihinsa ja nämä tietysti rääkyivät kurkku suorana ja taas huudettiin. Ja väliajat (siis siskojen kiusaamisesta) lauloi niin lujaa ammuvainaan nuotilla mainosbiisejä, et kuulin ne ulos imurin äänen yli.
Minä vaan hermokimppuna kattelin yhtä (ei kuvassa) ikkunanpokaa. Vanha ja harmaa, joku joskus todella kauan sitten tehnyt. Ei nauloja edes, vaan kulmissa puutapit. Ihana ajansyöma vanha käsin tehty ikkuna. Matkustin vuosian taa ja saatoin aistia jonkun nuorikon ihaillen pesseen rievulla tämänkin ruudun. Samalla vilkaisten kehdossa uinuvaa esikoistaan ja ajatelleen ikuisen onnensa kestävän. Miten onnellinen onkaan ollut se pikkutorpan isäntä kun on tämänkin lasin läpi talvipakkasilla kattellut ulkona lumessa kirmaavaa jälkipolveaan. Eikä totisesti olisi uskonut tämän ikkunan tekijä joskus, että viimeinen poka päätyy lyhennettynä jonkun maailmannaisen orangeriumiin kattoluukuksi. Jos sellaisen enneunen olisi silloin nähnyt, makeasti olisi nauranut omille hulluille unilleen!
Sinne menivät,kasvarin katolle, kolme "tyhjää" ruutua. Pannaria iltapalaksi lapsikatraalle, ja olivat ruoka-ajan hetken edes tappelematta. Ja minä vaan mietin omaa olemistani ja tarkoitustani. Niin se aika meitä kaikkia kuljettaa. Tuohon yhteen ikkunanpokaan loppui sekin tarina, enää tämän jälkeen sitä ei kukaan tarvitse, eikä kaipaa. Haikeana maalailin vanhaa suomifilmiä mielikuvissani.....kunnes tieltä kuului kauhea huuto: HILJENNÄ, SÄ OOT HULLU! ÄLÄ AJA NIIN LUJAA. MÄÄ PUTOAN! Jaaha, takaisin todellisuuteen. Isoveli kyytsäsi fillarillaan pikkusiskoaan ja... Ja minä huusin: KOKO LAUMA SISÄLLE JA NUKKUMAAN!!! NYT!!!
Mutta onpahan kattoluukut paikoillaan ja huomenna on uusi päivä. Ja ehkä ehdin taas tekemään jotain kasvihuoneelle, mut uskokaa tai älkää, mun lapset ehtivät kyllä tekemään vaikka mitä! Niinkuin se ikkunantekijäkin on joskus ehtinyt tekemään varmasti monta ihanaa puutapitettua ikkunaa aikoinaan.
Ikkuna se on kattoikkunakin |
Tänään oli ihan mahdoton päivä. Siis ajanhallinnan kannalta. Lapset olivat yhtenä rintamana päättäneet olla tottelematta missään asiassa. Varsinkin kun olin eilen julistanut mahtipontisesti tänään olevan siivouspäivä. Ja ettei tietokoneelle pääse, ennenkuin kaikki hommat on tehty.
Aamupäivällä sitten aloitettiin. Olin ajatellut et aamulla ku siivotaan, sit on se pesiskoulu ja sit tullaan kotio ja syödään ja sitten vihdoin pääsen kasvihuoneen kimppuun. Koko aamupäivä lähtöön asti tytöt "siivosivat" olohuoneeseen keräämiään tavaroita, itsetehtyjä paperirahoja, astioita (meillähän ei kukaan syö olohuoneessa mutta...). Sitten kello olikin niin paljon et piti mennä sinne pesiskouluun. Takasintultaessa poikettiin mummulaan matkanvarrella ja IHANAA! Mummu oli tehnyt ruuan meitä varten. Tiesi et tullaan, ku olin luvannu äkkiä käydä sen puolesta kaupassa, mut ei kertonu et olis ruokakin valmiina odottamassa. Aikaa tietysti meni, mut se oli sitä ehdotonta laatuaikaa. Niitä juttuja, joita joskus haikeana muistelee, eikä koskaan antais pois.
Vihdoin oltiin kotona. Jaoin hommat lapsille ja painuin ulos. Aijaijai, mikä huuto ja mekastus sisältä kuuluikaan! Jatkuvasti joku tuli kielitteleen, et taas häntä sorsitaan! Ja minä kuljen kuvitteelliset korvatulpat korvissa autotallin ja varastokatoksen väliä, että mistä ne ovet ja kattoluukut tekisin. Mutta aina joskus immeisellä jokin asia onnistuu. Yht''äkkiä välähti, et mullahan on pelkkiä ikkunanpokia ilman laseja (eiks karmit oo niitä ulompia?). Jos niistä ottais välistä palat pois ja ruuvais taas yhteen naulauslevyllä, niin siinähän olis kunnon tuuletusikkunat.
Ja taas välillä tarkastamaan, et mitäs sisällä tapahtuu... Nuorin siivosi ja pesi vessan ja oman huoneensa, kiva, hyvä ja kiitos, keskimmäinen tyhjensi astianpesukoneen (jopa) ja vinkui ettei jaksa siivota huonettaan (joka on kirjaimellisesti pommin jäljiltä) ja poika imuroi koko alakerran. Ja samalla vähän muka osui siskoihinsa ja nämä tietysti rääkyivät kurkku suorana ja taas huudettiin. Ja väliajat (siis siskojen kiusaamisesta) lauloi niin lujaa ammuvainaan nuotilla mainosbiisejä, et kuulin ne ulos imurin äänen yli.
Minä vaan hermokimppuna kattelin yhtä (ei kuvassa) ikkunanpokaa. Vanha ja harmaa, joku joskus todella kauan sitten tehnyt. Ei nauloja edes, vaan kulmissa puutapit. Ihana ajansyöma vanha käsin tehty ikkuna. Matkustin vuosian taa ja saatoin aistia jonkun nuorikon ihaillen pesseen rievulla tämänkin ruudun. Samalla vilkaisten kehdossa uinuvaa esikoistaan ja ajatelleen ikuisen onnensa kestävän. Miten onnellinen onkaan ollut se pikkutorpan isäntä kun on tämänkin lasin läpi talvipakkasilla kattellut ulkona lumessa kirmaavaa jälkipolveaan. Eikä totisesti olisi uskonut tämän ikkunan tekijä joskus, että viimeinen poka päätyy lyhennettynä jonkun maailmannaisen orangeriumiin kattoluukuksi. Jos sellaisen enneunen olisi silloin nähnyt, makeasti olisi nauranut omille hulluille unilleen!
Sinne menivät,kasvarin katolle, kolme "tyhjää" ruutua. Pannaria iltapalaksi lapsikatraalle, ja olivat ruoka-ajan hetken edes tappelematta. Ja minä vaan mietin omaa olemistani ja tarkoitustani. Niin se aika meitä kaikkia kuljettaa. Tuohon yhteen ikkunanpokaan loppui sekin tarina, enää tämän jälkeen sitä ei kukaan tarvitse, eikä kaipaa. Haikeana maalailin vanhaa suomifilmiä mielikuvissani.....kunnes tieltä kuului kauhea huuto: HILJENNÄ, SÄ OOT HULLU! ÄLÄ AJA NIIN LUJAA. MÄÄ PUTOAN! Jaaha, takaisin todellisuuteen. Isoveli kyytsäsi fillarillaan pikkusiskoaan ja... Ja minä huusin: KOKO LAUMA SISÄLLE JA NUKKUMAAN!!! NYT!!!
Mutta onpahan kattoluukut paikoillaan ja huomenna on uusi päivä. Ja ehkä ehdin taas tekemään jotain kasvihuoneelle, mut uskokaa tai älkää, mun lapset ehtivät kyllä tekemään vaikka mitä! Niinkuin se ikkunantekijäkin on joskus ehtinyt tekemään varmasti monta ihanaa puutapitettua ikkunaa aikoinaan.
+ Kommentoi (2 kpl)
Ja aikaa kuluu....
sunnuntai,
7.
kesäkuuta
2009
Tänään sain itseäni niskasta kiinni ja jatkoin pahasti rästissä olevaa kasvihuonettani. Jotenkin on väsyttänyt kaikki tän loppuviikon. Kumma kun jotkut jaksaa porhaltaa vuoden läpi ja aina vaan niillä riittää energiaa. Kai minä olen sitten vaan peruslaiska..... ja sitäpaitsi keväällä tuulee, kesällä on kuuma, syksyllä sataa vettä ja talvella on pakkanen tai ainakin pimeetä. Niin että missä välissä sitä muka ehtii ja jaksaa töitänsä suorittaa?
Puolenpäivän tienoolla lampsin kaikki viitisen metriä ulko-ovelta työmaalle. Aika tovin sitä rakennelmaa siinä tutkiskelin ja tuumailin. Lopuksi sitten päätin alkaa väsäämään "pääoven" paikkaa. No ei tietenkään sitä voinut tehdä konservatiivisesti. Vaan minun oli aivan pakko saada siihen ensin sellainen vähän niinkuin eteinen. Ja ei sitten niin minkään valtakunnan hajuakaan, et miten sen eteisen katto siihen tulee.
Työ tekijäänsä opettaa. Ja minun pitäisi jo tajuta ensin varmistaa että käyttämäni kierrätyspuu olisi edes näennäisesti suoraa. Tai vaikka vaan yhteen suuntaan kiero. Enhän minä nyt sellasia pikkuseikkoja voinut tietenkään muistaa tarkistaa. Oli siinä sitten taas kiukuttelun paikka, kun apinaraivolla koitin väkisin sovittaa vatupassisuoraan. Jos kattoi toiselta puolen niin oli suorassa, mut heti toiselta puolelta ei ollukkaan. Muutaman kerran tuli (taas) mieleen, et jätän koko projektin ja puran kaiken. Onneks olen jo niin pitkällä, ettei se suunnitelma kannata. Sinnikkyys kyllä kasvaa....
Sellaset seittemän tuntia väänsin tulevaa oviaukkoa. Lopuksi sain sen siihen malliin, että sen saattoi jättää odottamaan seuraavaa päivää. Osasyynä oli kans se, et oli pakko lähteä hakemaan yhtä lasta kotiin synttärikutsuilta. No enhän mä nyt ihan kokoaikaa pelkästään tehnyt. Välillä olin kaffeel, vastailin puhelimeen ja muutenkin istuskelin varjossa miettimässä et miten tuokin kohta oikeasti kuuluis tehdä.
Seuraavaksi tarttis tehdä sokkelikivet liikkumattomiksi, rakentaa (toimivat) ovet, kattoluukut ja purkaa vanha pikkukasvari et sais muovia. Pitäis ostaa maalit ja silikoonit, juu ja en varmana ala kittamaan noita ikkunoita. Se on vihoviimeistä hommaa, sitä tein edellisessä asunnossa jokaiseen ikkunaan uusiks. Sen jälkeen sais rustattua kattoa umpinaiseks ja lykätä vähän lautaa fylliks. Muutama tukiranka sisäpuolelle ja lattian tapaista...hmmm...ehkä noista tiilistä, joita olen kaivanut maasta esiin. Just vähän aikaa sitten löysin taas yhden "kätkön", jossa näyttää oleven aika ehjää tavaraa.
Väkisin tuli mieleen kaikenlaista kun niitä väliaikaisia tukirakennelmia kokosin. Kuten se, että kun tänä kesänä saan kaiken valmiiksi ja ylpeilen itsestäni, niin ens talven lumimyrsky pamauttaa koko kasvarin polttopuiks ja lasinkappaleiks. Tai että muovit ei kestäkään tossa kulmassa ja ens kevään taimikasvatuksen ollessa parhaimmillaan, ne keräävät sadeyönä itsensä pussiksi vettä ja rätsähtävät just enen auringonnousua. Ja tietenkin se kaikkein varmin vaihtoehto: Joku kakaroista onnistuu pamauttamaan muutaman lasin rikki kivellä, pallolla, kepillä...tai kaatuu pyörällä lasia päin tai... Siis eikö se olekin ihan normaalia ajaa mahdollisimman lujaa pyörän kans niin vierestä kuin ikinä uskaltaa? Eihän meillä ole ku vajaa puolen hehtaarin tontti niin eihän siellä yksinkertaisesti mahdu polkemaan muualla, tiestä nyt puhumattakaan.
Koitan ny huomenna laskeskella montako saranaa tarttis saada. Ja miettiä et mistä niitä ovia alkais vääntämään. Ja mistä sitä energiaa sais. Ettei aina tarttis ottaa tota Raivoa ja Sisua töihinsä mukaan. Ku se Into katoaa mystisesti jokakerta viimeistään projektin puolivälissä!
Kai se siinä pyssyy?.... |
Tänään sain itseäni niskasta kiinni ja jatkoin pahasti rästissä olevaa kasvihuonettani. Jotenkin on väsyttänyt kaikki tän loppuviikon. Kumma kun jotkut jaksaa porhaltaa vuoden läpi ja aina vaan niillä riittää energiaa. Kai minä olen sitten vaan peruslaiska..... ja sitäpaitsi keväällä tuulee, kesällä on kuuma, syksyllä sataa vettä ja talvella on pakkanen tai ainakin pimeetä. Niin että missä välissä sitä muka ehtii ja jaksaa töitänsä suorittaa?
Puolenpäivän tienoolla lampsin kaikki viitisen metriä ulko-ovelta työmaalle. Aika tovin sitä rakennelmaa siinä tutkiskelin ja tuumailin. Lopuksi sitten päätin alkaa väsäämään "pääoven" paikkaa. No ei tietenkään sitä voinut tehdä konservatiivisesti. Vaan minun oli aivan pakko saada siihen ensin sellainen vähän niinkuin eteinen. Ja ei sitten niin minkään valtakunnan hajuakaan, et miten sen eteisen katto siihen tulee.
Työ tekijäänsä opettaa. Ja minun pitäisi jo tajuta ensin varmistaa että käyttämäni kierrätyspuu olisi edes näennäisesti suoraa. Tai vaikka vaan yhteen suuntaan kiero. Enhän minä nyt sellasia pikkuseikkoja voinut tietenkään muistaa tarkistaa. Oli siinä sitten taas kiukuttelun paikka, kun apinaraivolla koitin väkisin sovittaa vatupassisuoraan. Jos kattoi toiselta puolen niin oli suorassa, mut heti toiselta puolelta ei ollukkaan. Muutaman kerran tuli (taas) mieleen, et jätän koko projektin ja puran kaiken. Onneks olen jo niin pitkällä, ettei se suunnitelma kannata. Sinnikkyys kyllä kasvaa....
Sellaset seittemän tuntia väänsin tulevaa oviaukkoa. Lopuksi sain sen siihen malliin, että sen saattoi jättää odottamaan seuraavaa päivää. Osasyynä oli kans se, et oli pakko lähteä hakemaan yhtä lasta kotiin synttärikutsuilta. No enhän mä nyt ihan kokoaikaa pelkästään tehnyt. Välillä olin kaffeel, vastailin puhelimeen ja muutenkin istuskelin varjossa miettimässä et miten tuokin kohta oikeasti kuuluis tehdä.
Seuraavaksi tarttis tehdä sokkelikivet liikkumattomiksi, rakentaa (toimivat) ovet, kattoluukut ja purkaa vanha pikkukasvari et sais muovia. Pitäis ostaa maalit ja silikoonit, juu ja en varmana ala kittamaan noita ikkunoita. Se on vihoviimeistä hommaa, sitä tein edellisessä asunnossa jokaiseen ikkunaan uusiks. Sen jälkeen sais rustattua kattoa umpinaiseks ja lykätä vähän lautaa fylliks. Muutama tukiranka sisäpuolelle ja lattian tapaista...hmmm...ehkä noista tiilistä, joita olen kaivanut maasta esiin. Just vähän aikaa sitten löysin taas yhden "kätkön", jossa näyttää oleven aika ehjää tavaraa.
Väkisin tuli mieleen kaikenlaista kun niitä väliaikaisia tukirakennelmia kokosin. Kuten se, että kun tänä kesänä saan kaiken valmiiksi ja ylpeilen itsestäni, niin ens talven lumimyrsky pamauttaa koko kasvarin polttopuiks ja lasinkappaleiks. Tai että muovit ei kestäkään tossa kulmassa ja ens kevään taimikasvatuksen ollessa parhaimmillaan, ne keräävät sadeyönä itsensä pussiksi vettä ja rätsähtävät just enen auringonnousua. Ja tietenkin se kaikkein varmin vaihtoehto: Joku kakaroista onnistuu pamauttamaan muutaman lasin rikki kivellä, pallolla, kepillä...tai kaatuu pyörällä lasia päin tai... Siis eikö se olekin ihan normaalia ajaa mahdollisimman lujaa pyörän kans niin vierestä kuin ikinä uskaltaa? Eihän meillä ole ku vajaa puolen hehtaarin tontti niin eihän siellä yksinkertaisesti mahdu polkemaan muualla, tiestä nyt puhumattakaan.
Koitan ny huomenna laskeskella montako saranaa tarttis saada. Ja miettiä et mistä niitä ovia alkais vääntämään. Ja mistä sitä energiaa sais. Ettei aina tarttis ottaa tota Raivoa ja Sisua töihinsä mukaan. Ku se Into katoaa mystisesti jokakerta viimeistään projektin puolivälissä!
+ Kommentoi (2 kpl)
[riviä: 27kpl, [kt] sivu: |< << 1,2,3 >> >|]
|
|||||||
|
Lähetä viesti