Päiväkirjojen etusivu | Omat päiväkirjat | Lisää suosikkeihin | Tulosta |  |
Kasvihuone vanhoista ikkunalaseista - kärsivällisyyden koulutusta.
|
Taivaanrannan maalari.
sunnuntai,
28.
kesäkuuta
2009
Jussin päivänä, siis oikeana juhannuksena, sain vihdoin inspiraation alkaa maalaamaan. Joskus siinä puoli seitsemän tienoilla, ehtoolla, hain ihka uuden 9 litran maalipönttöni ja parit pensselit. Olin kyllä ostanut sellasen pussin, jossa oli 4 teddykarvatelaa, mutta en tietenkään löytänyt sitä vartta niihin. Ne oli just niitä pienenpiä, sellasia laudan levyisiä.
Mut menishän tää pensselilläkin. Avasin ison pöntön, sekoittelin tikulla ja ajattelin, et tämän homman minä osaan. Niin paljon on tullu maalattua elämän aikana, ettei nyt kauhean ihmeellisiä tarvi jälkeenpäin kirjoitella.
Joskus tarttis olla myös ajattelematta. Tietysti se tikku katkesi sinne pönttöön. No, kyllä se jo kelpaa, se maali. Olin ottanut leveäsuisen hillopurkin, johon mahtuis se pensseli. Maalia purkkiin pensselillä kauhoen ja eiku kattotuoleille keikkumaan.
Kyllä siellä ihan tukevasti seisoo, mut mieluiten niin, et hiukan sais kiinni pidettyä. Vaan kun toinen käsi kantaa hillopurkkia ja toisessa on pensseli, ni keikkumiseksi se homma meni. Eikä millään silti meinannu ylettyä ihan sinne huippuun asti. Kun olis edes toinen käsi kymmenen senttiä pidempi.
Eiku alas. Tiesin, et mul on yks pikkutela jossa on pitkä varsi, mutku siin on se rulla tiukasti kiinni. Ja sillä on maalattu viimeks vesiohenteista sisämaalia, vaikka onhan se pesty hyvin sen jälkeen. Nythän mulla on käytössä ulkomaali.
Hain sen kuitenkin. Hampaat irvessä kiskoin ja yritin, mut ei se helvatin rulla siitä mihinkään irronnu. Ja minullekku ei yksi rulla naura päin naamaa! Menin sen kanssa autotalliin ja koitin lyödä sitä irti. Mitä vielä. Muovinkappaleita päästä kyllä lähti, mut rulla oli ja pysyi. Lopuksi vetäsin sen ruuvipenkkiin kiinni ja hakkasin varren irti vasaralla. Johan antoi periksi. Eikä siinäkään menny ku 15 minuuttia...
Työmaalle kun pääsin, näin jo kaukaa pöntön kyljessä pisaran kuvan. Sekin on vesiohenteista, eli se sama rulla olisi aivan hyvin käynyt tällekin maalille....
Homma alkoi selkeästi sujua paremmin telalla. Sillä ylettyi oikein hyvin ihan huipulle asti ja sen kanssa sai nopeasti ihan kelvollista jälkeä.
Siinä jossain välissä kävin tekemässä lapsille iltapalan ja jatkoin maalaamista. Yössä oli selvästi jotain taikaa, kun koko aikana ei ollut kuin 3 hyttystä. Tosin yhden pikkukärpäsen sain silmääni, vähänkö ne kirvelee.
Siirtelin puutarhapöytää ja maalaskelin välin kerrallaan. Kun alla on ns. paskalautaa niin sellaisen muuttuminen valkoiseksi näyttää huikealta. Ilta-auringossa uusi valkoinen melkein sokaisee.
Kun olin saanut maalattua ulkopuoliset osat kattotuoleista, siirryin sisäpuolen osiin. Yleensä ihmiset oppivat jo lapsena, että se mikä ylhäältä tippuu, laskee alas. Esimerkiksi linnun "joku". Minä en sitäkään ole täysin sisäistänyt... Siellä kasvihuoneen sisäpuolella oli valkoinen puutarhatuoli ja tietysti minun oli pakko hetkeksi istua siihen katsomaan miltä näyttää. Ei olisi kannattanut. Nyt on persauksen kohdalla verkkareissa iso valkoinen pläntti.
Sisäosan maalaus sujui muuten hyvin, mutta ehkä seuraavalla kerralla vastaavassa tilanteessa laitan hiukseni nutturalle, enkä ponnarille. Kun koittaa kattella, et joka kohta on maalia saanut, kastoin tietenkin ponnarin loppupään siihen maalikaukaloon. Jonka huomasin vasta seuraavana aamuna, kun YRITIN harjata hiukseni. Ja kokemuksesta voin kertoa, ettei edes vesiohenteinen ulkomaali maistu kovin hyvälle.... Vaihtoehtoisesti voisi pitää suunsa kiinni.
Puoli kahteen yöllä tein hommia. Lapset olin laittanut jo nukkumaan aikoja sitten, linnut lauloivat tulevalle aamulle ja se oli uskomattoman kaunista katsella, kun aurinko kiersi pohjoisen taivaanrannan. Ei tullut edes hämärää. Tunsin olevani oikea taivaanrannanmaalari, kun kilpaa tein töitä auringon kanssa, häviten tietysti.
Lopuksi vain istuin (juu, just siihen maalituoliin) ja ajttelin kuinka vapaa sittenkin taidan olla.
Viehkeä valkoinen |
Jussin päivänä, siis oikeana juhannuksena, sain vihdoin inspiraation alkaa maalaamaan. Joskus siinä puoli seitsemän tienoilla, ehtoolla, hain ihka uuden 9 litran maalipönttöni ja parit pensselit. Olin kyllä ostanut sellasen pussin, jossa oli 4 teddykarvatelaa, mutta en tietenkään löytänyt sitä vartta niihin. Ne oli just niitä pienenpiä, sellasia laudan levyisiä.
Mut menishän tää pensselilläkin. Avasin ison pöntön, sekoittelin tikulla ja ajattelin, et tämän homman minä osaan. Niin paljon on tullu maalattua elämän aikana, ettei nyt kauhean ihmeellisiä tarvi jälkeenpäin kirjoitella.
Joskus tarttis olla myös ajattelematta. Tietysti se tikku katkesi sinne pönttöön. No, kyllä se jo kelpaa, se maali. Olin ottanut leveäsuisen hillopurkin, johon mahtuis se pensseli. Maalia purkkiin pensselillä kauhoen ja eiku kattotuoleille keikkumaan.
Kyllä siellä ihan tukevasti seisoo, mut mieluiten niin, et hiukan sais kiinni pidettyä. Vaan kun toinen käsi kantaa hillopurkkia ja toisessa on pensseli, ni keikkumiseksi se homma meni. Eikä millään silti meinannu ylettyä ihan sinne huippuun asti. Kun olis edes toinen käsi kymmenen senttiä pidempi.
Eiku alas. Tiesin, et mul on yks pikkutela jossa on pitkä varsi, mutku siin on se rulla tiukasti kiinni. Ja sillä on maalattu viimeks vesiohenteista sisämaalia, vaikka onhan se pesty hyvin sen jälkeen. Nythän mulla on käytössä ulkomaali.
Hain sen kuitenkin. Hampaat irvessä kiskoin ja yritin, mut ei se helvatin rulla siitä mihinkään irronnu. Ja minullekku ei yksi rulla naura päin naamaa! Menin sen kanssa autotalliin ja koitin lyödä sitä irti. Mitä vielä. Muovinkappaleita päästä kyllä lähti, mut rulla oli ja pysyi. Lopuksi vetäsin sen ruuvipenkkiin kiinni ja hakkasin varren irti vasaralla. Johan antoi periksi. Eikä siinäkään menny ku 15 minuuttia...
Työmaalle kun pääsin, näin jo kaukaa pöntön kyljessä pisaran kuvan. Sekin on vesiohenteista, eli se sama rulla olisi aivan hyvin käynyt tällekin maalille....
Homma alkoi selkeästi sujua paremmin telalla. Sillä ylettyi oikein hyvin ihan huipulle asti ja sen kanssa sai nopeasti ihan kelvollista jälkeä.
Siinä jossain välissä kävin tekemässä lapsille iltapalan ja jatkoin maalaamista. Yössä oli selvästi jotain taikaa, kun koko aikana ei ollut kuin 3 hyttystä. Tosin yhden pikkukärpäsen sain silmääni, vähänkö ne kirvelee.
Siirtelin puutarhapöytää ja maalaskelin välin kerrallaan. Kun alla on ns. paskalautaa niin sellaisen muuttuminen valkoiseksi näyttää huikealta. Ilta-auringossa uusi valkoinen melkein sokaisee.
Kun olin saanut maalattua ulkopuoliset osat kattotuoleista, siirryin sisäpuolen osiin. Yleensä ihmiset oppivat jo lapsena, että se mikä ylhäältä tippuu, laskee alas. Esimerkiksi linnun "joku". Minä en sitäkään ole täysin sisäistänyt... Siellä kasvihuoneen sisäpuolella oli valkoinen puutarhatuoli ja tietysti minun oli pakko hetkeksi istua siihen katsomaan miltä näyttää. Ei olisi kannattanut. Nyt on persauksen kohdalla verkkareissa iso valkoinen pläntti.
Sisäosan maalaus sujui muuten hyvin, mutta ehkä seuraavalla kerralla vastaavassa tilanteessa laitan hiukseni nutturalle, enkä ponnarille. Kun koittaa kattella, et joka kohta on maalia saanut, kastoin tietenkin ponnarin loppupään siihen maalikaukaloon. Jonka huomasin vasta seuraavana aamuna, kun YRITIN harjata hiukseni. Ja kokemuksesta voin kertoa, ettei edes vesiohenteinen ulkomaali maistu kovin hyvälle.... Vaihtoehtoisesti voisi pitää suunsa kiinni.
Puoli kahteen yöllä tein hommia. Lapset olin laittanut jo nukkumaan aikoja sitten, linnut lauloivat tulevalle aamulle ja se oli uskomattoman kaunista katsella, kun aurinko kiersi pohjoisen taivaanrannan. Ei tullut edes hämärää. Tunsin olevani oikea taivaanrannanmaalari, kun kilpaa tein töitä auringon kanssa, häviten tietysti.
Lopuksi vain istuin (juu, just siihen maalituoliin) ja ajttelin kuinka vapaa sittenkin taidan olla.
+ Kommentoi (2 kpl)
Neljäs kerta toden sanoo...
maanantai,
22.
kesäkuuta
2009
Pitäähän sitä kasvihuoneessakin olla takaovi. Pohjoiseen päätyyn sen laitoin. Muutenkin olis päässy kaikkein vähimmällä jos olis molemmat ovet laittanut päätyihin, mut halusin sen eteläpäädyn ehjänä kasveille.
Tämän oven piti olla läpihuutojuttu. Niin no, piti ja piti. Ainakaan siinä ei ole niin paljon kimurantteja kulmia, kun on ihan tavallinen ovi. Yksi korkea ikkuna siihenkin oli pakko saada.
Etsiskelin viimeisistä lankunpätkistä sopivia paloja. No kahta samanlaista ei tietenkään löytynyt, mutta ei se haitannut. Riittää kun ovat edes samanpituiset. Siis ne pystypokat. Mittasin huolella, eihän sellainen nyt sovi ettei vieläkään, edellisten ovien jälkeen, osaisi edes suoraa seinämää mitata. (siis eihän tossa kasvihuoneessa ole kyllä mikään kohta suoraa....)
Hyvänen aika! Minähän alan oppia jotain. Sain sahattua kaksi täysin samanmittaista soiroa ja melkein suoraankin. Vähemmästäkin sitä voisi ylpistyä. Jaaha, sitten tarvitaan 3 välipuuta. Ylös, alas ja keskelle kannattelemaan sitä ikkunaa. Siihen löytyi sopiva lankku, joka oli kiero vain toisesta päästään. Ja eiku mittaamaan. 70,5 cm. Selvä. sahataampa 3 sellaista.
Koska pysty puut olivat aika paksuja, piti etsiä autotallin uumenista jättiruuveja. Kaikki luistaa kuin elokuvissa. Paksumman, saranapuolen, pystypuun läpi tulisi 6 kaikkein pisintä ja sen toisen, ohuemman pystypuun läpi tulevia ruuveja löytyi 5 samanlaista ja 1 vähän ohuempi, mutta käyttökelpoinen. Eli 12 yhteensä.
Eiku tuumasta toimeen. Piti porata reiät ruuveille, ettei soirot halkea. Poikkipuut ovat muutaman sentin leveämpiä kuin pystypuut, mutta tein oven tasaiseksi ulkoapäin katsottuna. Ruuvasin pystyt kiinni poikkipuihin ja sovittamaan ovea aukkoon. MITÄH? No voi sun ketale sentään. Olin unohtanut vähentää mitasta pystypuiden paksuuden. Siis taas sitä alkeellista matikkaa, jota en hallitse, näköjään. No eiku ruuvit irti ja uus yritys.
Se on niin kauhian mukavaa keskittyä työhönsä kun koko ajan joku puhuu vieressä. Tai sitten soi puhelin. Tai muuten vaan paarmat ja kärpäset kiusaa. Meinaan kun toisen kerran yritin sovittaa ovea koloonsa, oli se vieläkin sen toisen pystypuun verran liian leveä.
Ja taas kaikki ruuvit irti ja sahaamaan. Ja uus kiinnitys, ainoastaan huomatakseni, että olin tehnyt ovesta peilikuvan ts. liian leveät poikkipuut olivat nyt ulkopuolella. Menin sisälle kaffelle ja mietin kirjotanko penttiin ärsytyspalstalle että nyt mua nyppii ja paljon: taketeesi.
Neljännellä yrittämisellä onnistuin. Ovi sopi, saranat toimivat, ei muuta ku ikkuna ja sen tukipuut paikoilleen. Heetkinen, mitens se ovi nyt tollain roikkuu. Just joo." Rakennusmestari" on jättänyt kulmatuet pois. Ja en varmana suostu sahaamaan vähäänaikaan yhtään mitään! Koska talosta ei löytynyt yhtään kulmarautaa, niin tein naulauslevyistä kulmiin ja välipuulle tuet. Eikä ovi enää roikkunut.
Ikkuna meni suht kivuttomasti paikoilleen ja tukipuiden kanssa ei ollut sanottavampia ongelmia. Vihdoinkin nuo suurimmat rakennustekniset työt on tehty! Enää puuttuu maalit, kattomuovit ja silikoonit ikkunoista. Ja vähän hienosäätöä sinne sun tänne.
Otsasi hies pitää sinun vanhoja maaleja raappiman. Sen siitä sitten saa kun kauhealla kohkaamisella jotain aloittaa, eikä edes yritä ajatella. Nyt sit tänään aloin raapia vanhoja maaleja ikkunoista. Kauhee homma, vaikkei se maali lujassa olekaan. Kasvarin käyttöönotto on nyt niin lähellä, mutta kuitenkin vielä niin kaukana. Mutta eiköhän se sittenkin valmistu ennen syksyn pakkasia!
Takaovi paikoillaan |
Pitäähän sitä kasvihuoneessakin olla takaovi. Pohjoiseen päätyyn sen laitoin. Muutenkin olis päässy kaikkein vähimmällä jos olis molemmat ovet laittanut päätyihin, mut halusin sen eteläpäädyn ehjänä kasveille.
Tämän oven piti olla läpihuutojuttu. Niin no, piti ja piti. Ainakaan siinä ei ole niin paljon kimurantteja kulmia, kun on ihan tavallinen ovi. Yksi korkea ikkuna siihenkin oli pakko saada.
Etsiskelin viimeisistä lankunpätkistä sopivia paloja. No kahta samanlaista ei tietenkään löytynyt, mutta ei se haitannut. Riittää kun ovat edes samanpituiset. Siis ne pystypokat. Mittasin huolella, eihän sellainen nyt sovi ettei vieläkään, edellisten ovien jälkeen, osaisi edes suoraa seinämää mitata. (siis eihän tossa kasvihuoneessa ole kyllä mikään kohta suoraa....)
Hyvänen aika! Minähän alan oppia jotain. Sain sahattua kaksi täysin samanmittaista soiroa ja melkein suoraankin. Vähemmästäkin sitä voisi ylpistyä. Jaaha, sitten tarvitaan 3 välipuuta. Ylös, alas ja keskelle kannattelemaan sitä ikkunaa. Siihen löytyi sopiva lankku, joka oli kiero vain toisesta päästään. Ja eiku mittaamaan. 70,5 cm. Selvä. sahataampa 3 sellaista.
Koska pysty puut olivat aika paksuja, piti etsiä autotallin uumenista jättiruuveja. Kaikki luistaa kuin elokuvissa. Paksumman, saranapuolen, pystypuun läpi tulisi 6 kaikkein pisintä ja sen toisen, ohuemman pystypuun läpi tulevia ruuveja löytyi 5 samanlaista ja 1 vähän ohuempi, mutta käyttökelpoinen. Eli 12 yhteensä.
Eiku tuumasta toimeen. Piti porata reiät ruuveille, ettei soirot halkea. Poikkipuut ovat muutaman sentin leveämpiä kuin pystypuut, mutta tein oven tasaiseksi ulkoapäin katsottuna. Ruuvasin pystyt kiinni poikkipuihin ja sovittamaan ovea aukkoon. MITÄH? No voi sun ketale sentään. Olin unohtanut vähentää mitasta pystypuiden paksuuden. Siis taas sitä alkeellista matikkaa, jota en hallitse, näköjään. No eiku ruuvit irti ja uus yritys.
Se on niin kauhian mukavaa keskittyä työhönsä kun koko ajan joku puhuu vieressä. Tai sitten soi puhelin. Tai muuten vaan paarmat ja kärpäset kiusaa. Meinaan kun toisen kerran yritin sovittaa ovea koloonsa, oli se vieläkin sen toisen pystypuun verran liian leveä.
Ja taas kaikki ruuvit irti ja sahaamaan. Ja uus kiinnitys, ainoastaan huomatakseni, että olin tehnyt ovesta peilikuvan ts. liian leveät poikkipuut olivat nyt ulkopuolella. Menin sisälle kaffelle ja mietin kirjotanko penttiin ärsytyspalstalle että nyt mua nyppii ja paljon: taketeesi.
Neljännellä yrittämisellä onnistuin. Ovi sopi, saranat toimivat, ei muuta ku ikkuna ja sen tukipuut paikoilleen. Heetkinen, mitens se ovi nyt tollain roikkuu. Just joo." Rakennusmestari" on jättänyt kulmatuet pois. Ja en varmana suostu sahaamaan vähäänaikaan yhtään mitään! Koska talosta ei löytynyt yhtään kulmarautaa, niin tein naulauslevyistä kulmiin ja välipuulle tuet. Eikä ovi enää roikkunut.
Ikkuna meni suht kivuttomasti paikoilleen ja tukipuiden kanssa ei ollut sanottavampia ongelmia. Vihdoinkin nuo suurimmat rakennustekniset työt on tehty! Enää puuttuu maalit, kattomuovit ja silikoonit ikkunoista. Ja vähän hienosäätöä sinne sun tänne.
Otsasi hies pitää sinun vanhoja maaleja raappiman. Sen siitä sitten saa kun kauhealla kohkaamisella jotain aloittaa, eikä edes yritä ajatella. Nyt sit tänään aloin raapia vanhoja maaleja ikkunoista. Kauhee homma, vaikkei se maali lujassa olekaan. Kasvarin käyttöönotto on nyt niin lähellä, mutta kuitenkin vielä niin kaukana. Mutta eiköhän se sittenkin valmistu ennen syksyn pakkasia!
+ Kommentoi (6 kpl)
S''il vous plaît, madames et monsieurs.
sunnuntai,
21.
kesäkuuta
2009
Vihdoin pääsin taas raksahommiin. Oikeastaan aloitin jo eilen, mutta.... Eilen oli huono päivä. Vettä vihmoi koko ajan ja mikään ei onnistunut.
Olin päättänyt tehdä ranskalaiset ovet länsipuolelle. Ikkunat löytyivät heti, yksi niistä oli se sama jonka olisin halunnut sinne päätyyn, muttei sopinut muitten kanssa. Aivan ekaksi piti vaihtaa ne hemmetin saranat. Sieltä kattoluukusta meinaan. Vanhat saranat takasin, uudet kiiltävät varaston saranat pois. Hyvin meni. Kaikkien kolmen kattoluukun viereen tein tukipuut muovin niittausta varten. Sekin sujui ihan hyvin. Voi miten hyvä rakennuspäivä, viis sateesta ja kylmästä tuulesta!
Jokainen joka on sivunkin lukenut tätä vuodatusta, arvaa jo, ettei sitten enää mikään mennytkään hyvin. No ei tosiaankaan. Suuruudenhulluudessani halusin hienot kaksoisovet kaikenmaailman kulmilla. Siis kulmia niihin puuosiin. Just joo. Ja niinku tällä mittaustaidolla. Ensin väänsin saranat vasempaan oveen, ok. Sitten ostetut uudet saranat oikeanpuoleiseen oveen. Noo, hyvältä näyttää, kai. Sitten mittatarkkaa työtä ja puuosia loppuoviin, alas ja ylös. Alaosat meni kohtuullisesti mut se yläosa. Voi herranjestas, miten voin olla näin tyhmä rakentamisessa!
Mittasin ja mittasin ja sahasin ja sovitin. Välillä kävin sisällä kuivaamassa päätäni, vaikka olisi luullut sadeveden haihtuvan suoraan, kävin meinaan pikkasen kuumana. Lopuksi luovutin. Aivan sama, teen myöhemmin. Kivasti sain muutaman tunnin kuitenkin tuhlattua.
Tänä aamuna kattelin kätteni töitä. Voi että, mää sanon! HIRVEETÄ!! Eihän sellasesta hökötelmästä voisi ottaa edes kuvaa. Kamera ei todellakaan suostuisi työskentelemään noin huonon kädenjäljen kanssa. Eiku uusiks. Purin yläosan. Mittasin uudelleen. Sovitin puuosia päällekkäin, että saisin oikeat kulmat. Sahasin ja viilasin. Ja mitä sitten? Täysi susi! Hyvä ettei ulvonut.
Ja minäkun en luovuta yhdelle ovelle (tai siis kahdelle). Hetken taas pähkäilin ja ha-haa. Minä hain isot pahvin palat ja piirsin ja leikkelin itelleni sapluunat. No ei niistä ovista silti tulleet sellaisia kuin olisin halunnut. Mutta kai ne nyt menee tossa kasvihuoneessa.
Ja just ku olin saanu vasemmanpuolen valmiiksi, huomasin muuten, et oikeanpuoleinen ovi on sentin alempana ku toinen. No eiku uudelleen ruuvaamaan nekin seinämän puoleiset sarat!
Näillä taidoilla ja tällä innolla voisi mennä oikeastaan kunnan hommiin. Tuumailuun ja taukoihin menee enemmän aikaa kuin varsinaiseen työhön. Ja jälki ei oo kehuttavaa. Lisäksi ketutus ja nyrpeä ilme on aivan omaa luokkaansa, kiroilusta puhumattakaan.
Vaan sielläpähän ovat. Enkä vääntänyt niitäkään ovia ku kolme kertaa! Kolmas kerta toden sanoo, tosiaan. Arvatkaapa, muistanko työn määrän jokakerta kun avaan ne mennäkseni kasvariini?
Saatuani ne valmiiksi, edes jotenkin, menin päikkäreille. Ja sieltä puolituntisen jälkeen herättyäni ajattelin et minähähän väännän samantien pohjoispäädyn ovenkin paikoillen! Se olikin sellanen vääntö, että ansaitsee ihan oman sivun päiväkirjassani!
Kolmas kerta toden sanoo. |
Vihdoin pääsin taas raksahommiin. Oikeastaan aloitin jo eilen, mutta.... Eilen oli huono päivä. Vettä vihmoi koko ajan ja mikään ei onnistunut.
Olin päättänyt tehdä ranskalaiset ovet länsipuolelle. Ikkunat löytyivät heti, yksi niistä oli se sama jonka olisin halunnut sinne päätyyn, muttei sopinut muitten kanssa. Aivan ekaksi piti vaihtaa ne hemmetin saranat. Sieltä kattoluukusta meinaan. Vanhat saranat takasin, uudet kiiltävät varaston saranat pois. Hyvin meni. Kaikkien kolmen kattoluukun viereen tein tukipuut muovin niittausta varten. Sekin sujui ihan hyvin. Voi miten hyvä rakennuspäivä, viis sateesta ja kylmästä tuulesta!
Jokainen joka on sivunkin lukenut tätä vuodatusta, arvaa jo, ettei sitten enää mikään mennytkään hyvin. No ei tosiaankaan. Suuruudenhulluudessani halusin hienot kaksoisovet kaikenmaailman kulmilla. Siis kulmia niihin puuosiin. Just joo. Ja niinku tällä mittaustaidolla. Ensin väänsin saranat vasempaan oveen, ok. Sitten ostetut uudet saranat oikeanpuoleiseen oveen. Noo, hyvältä näyttää, kai. Sitten mittatarkkaa työtä ja puuosia loppuoviin, alas ja ylös. Alaosat meni kohtuullisesti mut se yläosa. Voi herranjestas, miten voin olla näin tyhmä rakentamisessa!
Mittasin ja mittasin ja sahasin ja sovitin. Välillä kävin sisällä kuivaamassa päätäni, vaikka olisi luullut sadeveden haihtuvan suoraan, kävin meinaan pikkasen kuumana. Lopuksi luovutin. Aivan sama, teen myöhemmin. Kivasti sain muutaman tunnin kuitenkin tuhlattua.
Tänä aamuna kattelin kätteni töitä. Voi että, mää sanon! HIRVEETÄ!! Eihän sellasesta hökötelmästä voisi ottaa edes kuvaa. Kamera ei todellakaan suostuisi työskentelemään noin huonon kädenjäljen kanssa. Eiku uusiks. Purin yläosan. Mittasin uudelleen. Sovitin puuosia päällekkäin, että saisin oikeat kulmat. Sahasin ja viilasin. Ja mitä sitten? Täysi susi! Hyvä ettei ulvonut.
Ja minäkun en luovuta yhdelle ovelle (tai siis kahdelle). Hetken taas pähkäilin ja ha-haa. Minä hain isot pahvin palat ja piirsin ja leikkelin itelleni sapluunat. No ei niistä ovista silti tulleet sellaisia kuin olisin halunnut. Mutta kai ne nyt menee tossa kasvihuoneessa.
Ja just ku olin saanu vasemmanpuolen valmiiksi, huomasin muuten, et oikeanpuoleinen ovi on sentin alempana ku toinen. No eiku uudelleen ruuvaamaan nekin seinämän puoleiset sarat!
Näillä taidoilla ja tällä innolla voisi mennä oikeastaan kunnan hommiin. Tuumailuun ja taukoihin menee enemmän aikaa kuin varsinaiseen työhön. Ja jälki ei oo kehuttavaa. Lisäksi ketutus ja nyrpeä ilme on aivan omaa luokkaansa, kiroilusta puhumattakaan.
Vaan sielläpähän ovat. Enkä vääntänyt niitäkään ovia ku kolme kertaa! Kolmas kerta toden sanoo, tosiaan. Arvatkaapa, muistanko työn määrän jokakerta kun avaan ne mennäkseni kasvariini?
Saatuani ne valmiiksi, edes jotenkin, menin päikkäreille. Ja sieltä puolituntisen jälkeen herättyäni ajattelin et minähähän väännän samantien pohjoispäädyn ovenkin paikoillen! Se olikin sellanen vääntö, että ansaitsee ihan oman sivun päiväkirjassani!
+ Kommentoi (0 kpl)
Kotikierrätystä
perjantai,
12.
kesäkuuta
2009
En ole edistynyt yhtään sitten viime kirjoituksen. Kaikki muut pihahommat painavat päälle kuin ukkonen. Onneksi se pesiskoulu loppui vähäksi aikaa, vasta syksyllä on vielä viikon jakso. Se oli jotenkin niin väärään aikaan päivällä, ennen sitä ei viitsinyt tehdä paljon mitään pihalla, sitten matkat ja parintunnin mitä-tekis jakso ja sitten olikin jo iltapäivä.
Pari viimestä päivää olen yrittänyt saada kasvimaata johonkin järjelliseen kuntoon. Penkit tein tänä vuonna uusiksi ja käytävät katoin uudelleen sanomalehdillä ja hakkeella. Sekin on vielä kesken kun en ole ehtinyt hakettamaan tarpeeksi. Kasvaa siellä jo sentään sipulit ja härkäpavut, porkkanat ja herneet ovat kans jo maassa. Kaalikasvit ovat taimivaiheessa vanhassa isossa kasvarissa. Salaatinsiemenet ovat vielä pussissa. Uudet perennapenkitkin odottavat tekijäänsä, jaa-a, missähän se Into taas luuraa.
Ovia aloin viimeksi rustaamaan uuteen kasvihuoneeseeni. Valitsin kapeat ja korkeat ikkunat sitä varten. Muutaman viehearvioinnin ja pähkäilyn jälkeen tajusin mitä pitäisi tehdä. Ei muutaku saranoita etsimään. Löytyihän niitä. Haluan sellaiset ns. ranskalaiset ovet etuoviksi. Kuumeisen funtsailun ja aivosolujen ylikäytön jälkeen huomasin että............voi sun saat...........kaikki löytyneet neljä saranaa ovat vasemmanpuoleisia! Vaan eipä hätiä mitiä. Jos kiipeis taas katolle ja vaihtais yhden kattoluukun saranat sellasiin kiiltäviin isoihin varastonovi-saranoihin. Ja eiku tuumasta toimeen. Kattotuoleille keikkumaan, uudet saranat paikoilleen, vanhat irti ja ta-daa!
Sovituksen jälkeen, nekin olivat vasemmanpuoleiset! Että silleen.
Seuraavalla kauppareissulla ostin parit oikeanpuoleiset saranat, pitää taas kiivetä ylös vaihtamaan alkuperäiset vanhat takaisin, kun ne "uudet" ei oikein sovi silmään ja ovat pikkasen liian isot.
Nyt tarttis keksiä aikarako. Pitäis pikkuhiljaa alkaa purkamaan kuvassa olevaa pikkukasvaria. Se palveli hyvin aikansa, mutta kun kunnan puoleiset puut kasvoivat liian isoiksi ja korkeiksi, tuli siitä liian pimeä. Viimevuonna siellä vielä kasvoi kokeiluna kaalikasveja. Sato olisi ollut mahtava, mutta kun myyrät söivät kaikki pilalle. Nyt en laita tietenkään sinne enää mitään.
Isokasvihuone on tehty samalla periaatteella. Toimiihan tuo alumiinikaari ja muovin yhdistelmä muuten ihan hyvin, mutta esim. hyllyt ovat hankala toteuttaa. Ja tuuletuksen hoito on vaikeaa, kun kattoluukkujen rakentaminen on liian monimutkikasta. Tuostakin pikkukasvarista on ylin kattolauta katkennut joskus lumen painosta. Alhaalla ollut tukikeppi on keväällä tippunut pois ja nyt sekin on oikea notkoselkä.
Syy uuteen toimivampaan kasvihuoneeseen on senkin takia pakollista, koska myös isompi versio kärsii jo niistä isoiksi kasvaneista puista. Kun ennen helmikuun aurinkoiset päivät lämmittivät sen sisäilman plussan puolelle, niin tänä keväänä vasta huhtikuussa alkoi lämpötila oikeasti nousta.
Niin tämäkin puutarha pikkuhiljaa muuttaa muotoaan, vanha väistyy uuden tieltä. Tuleva kasvari on rakenteilla niin, että n. 5-6 neliötä osuu just eikä melkein kaikkein aurinkoisimpaan kohtaan pihassa, vuodenajasta huolimatta. Eikä nuo puut pysty koskaan kasvamaan niin valtaviksi, että sekin kohta jäisi talvellakaan, kun aurinko on matalalla, pimentoon.
Toivottavasti nyt viikonloppuna ehdin edes ne himputin saranat vaihtamaan. Alkaa jo pikkuhiljaa itteensä naurattamaan, kun kauheella kohkauksella painaa kohteesta toiseen, vain huomatakseen, ettei olisi kannatanutkaan! Olisi edes joku jolle nalkuttaa että mitä minä sanoin. Noo - pittää mennä peilin eteen ja vääntää ihan vaan itellensä rautalangasta miten sen homman kuuluis tehdä. Sittenpähän oon kahta polleempi kun kaikki on joskus valmista. Ja voin vastata et: ihan ite!
En ole edistynyt yhtään sitten viime kirjoituksen. Kaikki muut pihahommat painavat päälle kuin ukkonen. Onneksi se pesiskoulu loppui vähäksi aikaa, vasta syksyllä on vielä viikon jakso. Se oli jotenkin niin väärään aikaan päivällä, ennen sitä ei viitsinyt tehdä paljon mitään pihalla, sitten matkat ja parintunnin mitä-tekis jakso ja sitten olikin jo iltapäivä.
Pari viimestä päivää olen yrittänyt saada kasvimaata johonkin järjelliseen kuntoon. Penkit tein tänä vuonna uusiksi ja käytävät katoin uudelleen sanomalehdillä ja hakkeella. Sekin on vielä kesken kun en ole ehtinyt hakettamaan tarpeeksi. Kasvaa siellä jo sentään sipulit ja härkäpavut, porkkanat ja herneet ovat kans jo maassa. Kaalikasvit ovat taimivaiheessa vanhassa isossa kasvarissa. Salaatinsiemenet ovat vielä pussissa. Uudet perennapenkitkin odottavat tekijäänsä, jaa-a, missähän se Into taas luuraa.
Ovia aloin viimeksi rustaamaan uuteen kasvihuoneeseeni. Valitsin kapeat ja korkeat ikkunat sitä varten. Muutaman viehearvioinnin ja pähkäilyn jälkeen tajusin mitä pitäisi tehdä. Ei muutaku saranoita etsimään. Löytyihän niitä. Haluan sellaiset ns. ranskalaiset ovet etuoviksi. Kuumeisen funtsailun ja aivosolujen ylikäytön jälkeen huomasin että............voi sun saat...........kaikki löytyneet neljä saranaa ovat vasemmanpuoleisia! Vaan eipä hätiä mitiä. Jos kiipeis taas katolle ja vaihtais yhden kattoluukun saranat sellasiin kiiltäviin isoihin varastonovi-saranoihin. Ja eiku tuumasta toimeen. Kattotuoleille keikkumaan, uudet saranat paikoilleen, vanhat irti ja ta-daa!
Sovituksen jälkeen, nekin olivat vasemmanpuoleiset! Että silleen.
Seuraavalla kauppareissulla ostin parit oikeanpuoleiset saranat, pitää taas kiivetä ylös vaihtamaan alkuperäiset vanhat takaisin, kun ne "uudet" ei oikein sovi silmään ja ovat pikkasen liian isot.
Nyt tarttis keksiä aikarako. Pitäis pikkuhiljaa alkaa purkamaan kuvassa olevaa pikkukasvaria. Se palveli hyvin aikansa, mutta kun kunnan puoleiset puut kasvoivat liian isoiksi ja korkeiksi, tuli siitä liian pimeä. Viimevuonna siellä vielä kasvoi kokeiluna kaalikasveja. Sato olisi ollut mahtava, mutta kun myyrät söivät kaikki pilalle. Nyt en laita tietenkään sinne enää mitään.
Isokasvihuone on tehty samalla periaatteella. Toimiihan tuo alumiinikaari ja muovin yhdistelmä muuten ihan hyvin, mutta esim. hyllyt ovat hankala toteuttaa. Ja tuuletuksen hoito on vaikeaa, kun kattoluukkujen rakentaminen on liian monimutkikasta. Tuostakin pikkukasvarista on ylin kattolauta katkennut joskus lumen painosta. Alhaalla ollut tukikeppi on keväällä tippunut pois ja nyt sekin on oikea notkoselkä.
Syy uuteen toimivampaan kasvihuoneeseen on senkin takia pakollista, koska myös isompi versio kärsii jo niistä isoiksi kasvaneista puista. Kun ennen helmikuun aurinkoiset päivät lämmittivät sen sisäilman plussan puolelle, niin tänä keväänä vasta huhtikuussa alkoi lämpötila oikeasti nousta.
Niin tämäkin puutarha pikkuhiljaa muuttaa muotoaan, vanha väistyy uuden tieltä. Tuleva kasvari on rakenteilla niin, että n. 5-6 neliötä osuu just eikä melkein kaikkein aurinkoisimpaan kohtaan pihassa, vuodenajasta huolimatta. Eikä nuo puut pysty koskaan kasvamaan niin valtaviksi, että sekin kohta jäisi talvellakaan, kun aurinko on matalalla, pimentoon.
Toivottavasti nyt viikonloppuna ehdin edes ne himputin saranat vaihtamaan. Alkaa jo pikkuhiljaa itteensä naurattamaan, kun kauheella kohkauksella painaa kohteesta toiseen, vain huomatakseen, ettei olisi kannatanutkaan! Olisi edes joku jolle nalkuttaa että mitä minä sanoin. Noo - pittää mennä peilin eteen ja vääntää ihan vaan itellensä rautalangasta miten sen homman kuuluis tehdä. Sittenpähän oon kahta polleempi kun kaikki on joskus valmista. Ja voin vastata et: ihan ite!
+ Kommentoi (0 kpl)
Menneessä on tuleva....
maanantai,
8.
kesäkuuta
2009
Tänään oli ihan mahdoton päivä. Siis ajanhallinnan kannalta. Lapset olivat yhtenä rintamana päättäneet olla tottelematta missään asiassa. Varsinkin kun olin eilen julistanut mahtipontisesti tänään olevan siivouspäivä. Ja ettei tietokoneelle pääse, ennenkuin kaikki hommat on tehty.
Aamupäivällä sitten aloitettiin. Olin ajatellut et aamulla ku siivotaan, sit on se pesiskoulu ja sit tullaan kotio ja syödään ja sitten vihdoin pääsen kasvihuoneen kimppuun. Koko aamupäivä lähtöön asti tytöt "siivosivat" olohuoneeseen keräämiään tavaroita, itsetehtyjä paperirahoja, astioita (meillähän ei kukaan syö olohuoneessa mutta...). Sitten kello olikin niin paljon et piti mennä sinne pesiskouluun. Takasintultaessa poikettiin mummulaan matkanvarrella ja IHANAA! Mummu oli tehnyt ruuan meitä varten. Tiesi et tullaan, ku olin luvannu äkkiä käydä sen puolesta kaupassa, mut ei kertonu et olis ruokakin valmiina odottamassa. Aikaa tietysti meni, mut se oli sitä ehdotonta laatuaikaa. Niitä juttuja, joita joskus haikeana muistelee, eikä koskaan antais pois.
Vihdoin oltiin kotona. Jaoin hommat lapsille ja painuin ulos. Aijaijai, mikä huuto ja mekastus sisältä kuuluikaan! Jatkuvasti joku tuli kielitteleen, et taas häntä sorsitaan! Ja minä kuljen kuvitteelliset korvatulpat korvissa autotallin ja varastokatoksen väliä, että mistä ne ovet ja kattoluukut tekisin. Mutta aina joskus immeisellä jokin asia onnistuu. Yht''äkkiä välähti, et mullahan on pelkkiä ikkunanpokia ilman laseja (eiks karmit oo niitä ulompia?). Jos niistä ottais välistä palat pois ja ruuvais taas yhteen naulauslevyllä, niin siinähän olis kunnon tuuletusikkunat.
Ja taas välillä tarkastamaan, et mitäs sisällä tapahtuu... Nuorin siivosi ja pesi vessan ja oman huoneensa, kiva, hyvä ja kiitos, keskimmäinen tyhjensi astianpesukoneen (jopa) ja vinkui ettei jaksa siivota huonettaan (joka on kirjaimellisesti pommin jäljiltä) ja poika imuroi koko alakerran. Ja samalla vähän muka osui siskoihinsa ja nämä tietysti rääkyivät kurkku suorana ja taas huudettiin. Ja väliajat (siis siskojen kiusaamisesta) lauloi niin lujaa ammuvainaan nuotilla mainosbiisejä, et kuulin ne ulos imurin äänen yli.
Minä vaan hermokimppuna kattelin yhtä (ei kuvassa) ikkunanpokaa. Vanha ja harmaa, joku joskus todella kauan sitten tehnyt. Ei nauloja edes, vaan kulmissa puutapit. Ihana ajansyöma vanha käsin tehty ikkuna. Matkustin vuosian taa ja saatoin aistia jonkun nuorikon ihaillen pesseen rievulla tämänkin ruudun. Samalla vilkaisten kehdossa uinuvaa esikoistaan ja ajatelleen ikuisen onnensa kestävän. Miten onnellinen onkaan ollut se pikkutorpan isäntä kun on tämänkin lasin läpi talvipakkasilla kattellut ulkona lumessa kirmaavaa jälkipolveaan. Eikä totisesti olisi uskonut tämän ikkunan tekijä joskus, että viimeinen poka päätyy lyhennettynä jonkun maailmannaisen orangeriumiin kattoluukuksi. Jos sellaisen enneunen olisi silloin nähnyt, makeasti olisi nauranut omille hulluille unilleen!
Sinne menivät,kasvarin katolle, kolme "tyhjää" ruutua. Pannaria iltapalaksi lapsikatraalle, ja olivat ruoka-ajan hetken edes tappelematta. Ja minä vaan mietin omaa olemistani ja tarkoitustani. Niin se aika meitä kaikkia kuljettaa. Tuohon yhteen ikkunanpokaan loppui sekin tarina, enää tämän jälkeen sitä ei kukaan tarvitse, eikä kaipaa. Haikeana maalailin vanhaa suomifilmiä mielikuvissani.....kunnes tieltä kuului kauhea huuto: HILJENNÄ, SÄ OOT HULLU! ÄLÄ AJA NIIN LUJAA. MÄÄ PUTOAN! Jaaha, takaisin todellisuuteen. Isoveli kyytsäsi fillarillaan pikkusiskoaan ja... Ja minä huusin: KOKO LAUMA SISÄLLE JA NUKKUMAAN!!! NYT!!!
Mutta onpahan kattoluukut paikoillaan ja huomenna on uusi päivä. Ja ehkä ehdin taas tekemään jotain kasvihuoneelle, mut uskokaa tai älkää, mun lapset ehtivät kyllä tekemään vaikka mitä! Niinkuin se ikkunantekijäkin on joskus ehtinyt tekemään varmasti monta ihanaa puutapitettua ikkunaa aikoinaan.
Ikkuna se on kattoikkunakin |
Tänään oli ihan mahdoton päivä. Siis ajanhallinnan kannalta. Lapset olivat yhtenä rintamana päättäneet olla tottelematta missään asiassa. Varsinkin kun olin eilen julistanut mahtipontisesti tänään olevan siivouspäivä. Ja ettei tietokoneelle pääse, ennenkuin kaikki hommat on tehty.
Aamupäivällä sitten aloitettiin. Olin ajatellut et aamulla ku siivotaan, sit on se pesiskoulu ja sit tullaan kotio ja syödään ja sitten vihdoin pääsen kasvihuoneen kimppuun. Koko aamupäivä lähtöön asti tytöt "siivosivat" olohuoneeseen keräämiään tavaroita, itsetehtyjä paperirahoja, astioita (meillähän ei kukaan syö olohuoneessa mutta...). Sitten kello olikin niin paljon et piti mennä sinne pesiskouluun. Takasintultaessa poikettiin mummulaan matkanvarrella ja IHANAA! Mummu oli tehnyt ruuan meitä varten. Tiesi et tullaan, ku olin luvannu äkkiä käydä sen puolesta kaupassa, mut ei kertonu et olis ruokakin valmiina odottamassa. Aikaa tietysti meni, mut se oli sitä ehdotonta laatuaikaa. Niitä juttuja, joita joskus haikeana muistelee, eikä koskaan antais pois.
Vihdoin oltiin kotona. Jaoin hommat lapsille ja painuin ulos. Aijaijai, mikä huuto ja mekastus sisältä kuuluikaan! Jatkuvasti joku tuli kielitteleen, et taas häntä sorsitaan! Ja minä kuljen kuvitteelliset korvatulpat korvissa autotallin ja varastokatoksen väliä, että mistä ne ovet ja kattoluukut tekisin. Mutta aina joskus immeisellä jokin asia onnistuu. Yht''äkkiä välähti, et mullahan on pelkkiä ikkunanpokia ilman laseja (eiks karmit oo niitä ulompia?). Jos niistä ottais välistä palat pois ja ruuvais taas yhteen naulauslevyllä, niin siinähän olis kunnon tuuletusikkunat.
Ja taas välillä tarkastamaan, et mitäs sisällä tapahtuu... Nuorin siivosi ja pesi vessan ja oman huoneensa, kiva, hyvä ja kiitos, keskimmäinen tyhjensi astianpesukoneen (jopa) ja vinkui ettei jaksa siivota huonettaan (joka on kirjaimellisesti pommin jäljiltä) ja poika imuroi koko alakerran. Ja samalla vähän muka osui siskoihinsa ja nämä tietysti rääkyivät kurkku suorana ja taas huudettiin. Ja väliajat (siis siskojen kiusaamisesta) lauloi niin lujaa ammuvainaan nuotilla mainosbiisejä, et kuulin ne ulos imurin äänen yli.
Minä vaan hermokimppuna kattelin yhtä (ei kuvassa) ikkunanpokaa. Vanha ja harmaa, joku joskus todella kauan sitten tehnyt. Ei nauloja edes, vaan kulmissa puutapit. Ihana ajansyöma vanha käsin tehty ikkuna. Matkustin vuosian taa ja saatoin aistia jonkun nuorikon ihaillen pesseen rievulla tämänkin ruudun. Samalla vilkaisten kehdossa uinuvaa esikoistaan ja ajatelleen ikuisen onnensa kestävän. Miten onnellinen onkaan ollut se pikkutorpan isäntä kun on tämänkin lasin läpi talvipakkasilla kattellut ulkona lumessa kirmaavaa jälkipolveaan. Eikä totisesti olisi uskonut tämän ikkunan tekijä joskus, että viimeinen poka päätyy lyhennettynä jonkun maailmannaisen orangeriumiin kattoluukuksi. Jos sellaisen enneunen olisi silloin nähnyt, makeasti olisi nauranut omille hulluille unilleen!
Sinne menivät,kasvarin katolle, kolme "tyhjää" ruutua. Pannaria iltapalaksi lapsikatraalle, ja olivat ruoka-ajan hetken edes tappelematta. Ja minä vaan mietin omaa olemistani ja tarkoitustani. Niin se aika meitä kaikkia kuljettaa. Tuohon yhteen ikkunanpokaan loppui sekin tarina, enää tämän jälkeen sitä ei kukaan tarvitse, eikä kaipaa. Haikeana maalailin vanhaa suomifilmiä mielikuvissani.....kunnes tieltä kuului kauhea huuto: HILJENNÄ, SÄ OOT HULLU! ÄLÄ AJA NIIN LUJAA. MÄÄ PUTOAN! Jaaha, takaisin todellisuuteen. Isoveli kyytsäsi fillarillaan pikkusiskoaan ja... Ja minä huusin: KOKO LAUMA SISÄLLE JA NUKKUMAAN!!! NYT!!!
Mutta onpahan kattoluukut paikoillaan ja huomenna on uusi päivä. Ja ehkä ehdin taas tekemään jotain kasvihuoneelle, mut uskokaa tai älkää, mun lapset ehtivät kyllä tekemään vaikka mitä! Niinkuin se ikkunantekijäkin on joskus ehtinyt tekemään varmasti monta ihanaa puutapitettua ikkunaa aikoinaan.
+ Kommentoi (2 kpl)
Ja aikaa kuluu....
sunnuntai,
7.
kesäkuuta
2009
Tänään sain itseäni niskasta kiinni ja jatkoin pahasti rästissä olevaa kasvihuonettani. Jotenkin on väsyttänyt kaikki tän loppuviikon. Kumma kun jotkut jaksaa porhaltaa vuoden läpi ja aina vaan niillä riittää energiaa. Kai minä olen sitten vaan peruslaiska..... ja sitäpaitsi keväällä tuulee, kesällä on kuuma, syksyllä sataa vettä ja talvella on pakkanen tai ainakin pimeetä. Niin että missä välissä sitä muka ehtii ja jaksaa töitänsä suorittaa?
Puolenpäivän tienoolla lampsin kaikki viitisen metriä ulko-ovelta työmaalle. Aika tovin sitä rakennelmaa siinä tutkiskelin ja tuumailin. Lopuksi sitten päätin alkaa väsäämään "pääoven" paikkaa. No ei tietenkään sitä voinut tehdä konservatiivisesti. Vaan minun oli aivan pakko saada siihen ensin sellainen vähän niinkuin eteinen. Ja ei sitten niin minkään valtakunnan hajuakaan, et miten sen eteisen katto siihen tulee.
Työ tekijäänsä opettaa. Ja minun pitäisi jo tajuta ensin varmistaa että käyttämäni kierrätyspuu olisi edes näennäisesti suoraa. Tai vaikka vaan yhteen suuntaan kiero. Enhän minä nyt sellasia pikkuseikkoja voinut tietenkään muistaa tarkistaa. Oli siinä sitten taas kiukuttelun paikka, kun apinaraivolla koitin väkisin sovittaa vatupassisuoraan. Jos kattoi toiselta puolen niin oli suorassa, mut heti toiselta puolelta ei ollukkaan. Muutaman kerran tuli (taas) mieleen, et jätän koko projektin ja puran kaiken. Onneks olen jo niin pitkällä, ettei se suunnitelma kannata. Sinnikkyys kyllä kasvaa....
Sellaset seittemän tuntia väänsin tulevaa oviaukkoa. Lopuksi sain sen siihen malliin, että sen saattoi jättää odottamaan seuraavaa päivää. Osasyynä oli kans se, et oli pakko lähteä hakemaan yhtä lasta kotiin synttärikutsuilta. No enhän mä nyt ihan kokoaikaa pelkästään tehnyt. Välillä olin kaffeel, vastailin puhelimeen ja muutenkin istuskelin varjossa miettimässä et miten tuokin kohta oikeasti kuuluis tehdä.
Seuraavaksi tarttis tehdä sokkelikivet liikkumattomiksi, rakentaa (toimivat) ovet, kattoluukut ja purkaa vanha pikkukasvari et sais muovia. Pitäis ostaa maalit ja silikoonit, juu ja en varmana ala kittamaan noita ikkunoita. Se on vihoviimeistä hommaa, sitä tein edellisessä asunnossa jokaiseen ikkunaan uusiks. Sen jälkeen sais rustattua kattoa umpinaiseks ja lykätä vähän lautaa fylliks. Muutama tukiranka sisäpuolelle ja lattian tapaista...hmmm...ehkä noista tiilistä, joita olen kaivanut maasta esiin. Just vähän aikaa sitten löysin taas yhden "kätkön", jossa näyttää oleven aika ehjää tavaraa.
Väkisin tuli mieleen kaikenlaista kun niitä väliaikaisia tukirakennelmia kokosin. Kuten se, että kun tänä kesänä saan kaiken valmiiksi ja ylpeilen itsestäni, niin ens talven lumimyrsky pamauttaa koko kasvarin polttopuiks ja lasinkappaleiks. Tai että muovit ei kestäkään tossa kulmassa ja ens kevään taimikasvatuksen ollessa parhaimmillaan, ne keräävät sadeyönä itsensä pussiksi vettä ja rätsähtävät just enen auringonnousua. Ja tietenkin se kaikkein varmin vaihtoehto: Joku kakaroista onnistuu pamauttamaan muutaman lasin rikki kivellä, pallolla, kepillä...tai kaatuu pyörällä lasia päin tai... Siis eikö se olekin ihan normaalia ajaa mahdollisimman lujaa pyörän kans niin vierestä kuin ikinä uskaltaa? Eihän meillä ole ku vajaa puolen hehtaarin tontti niin eihän siellä yksinkertaisesti mahdu polkemaan muualla, tiestä nyt puhumattakaan.
Koitan ny huomenna laskeskella montako saranaa tarttis saada. Ja miettiä et mistä niitä ovia alkais vääntämään. Ja mistä sitä energiaa sais. Ettei aina tarttis ottaa tota Raivoa ja Sisua töihinsä mukaan. Ku se Into katoaa mystisesti jokakerta viimeistään projektin puolivälissä!
Kai se siinä pyssyy?.... |
Tänään sain itseäni niskasta kiinni ja jatkoin pahasti rästissä olevaa kasvihuonettani. Jotenkin on väsyttänyt kaikki tän loppuviikon. Kumma kun jotkut jaksaa porhaltaa vuoden läpi ja aina vaan niillä riittää energiaa. Kai minä olen sitten vaan peruslaiska..... ja sitäpaitsi keväällä tuulee, kesällä on kuuma, syksyllä sataa vettä ja talvella on pakkanen tai ainakin pimeetä. Niin että missä välissä sitä muka ehtii ja jaksaa töitänsä suorittaa?
Puolenpäivän tienoolla lampsin kaikki viitisen metriä ulko-ovelta työmaalle. Aika tovin sitä rakennelmaa siinä tutkiskelin ja tuumailin. Lopuksi sitten päätin alkaa väsäämään "pääoven" paikkaa. No ei tietenkään sitä voinut tehdä konservatiivisesti. Vaan minun oli aivan pakko saada siihen ensin sellainen vähän niinkuin eteinen. Ja ei sitten niin minkään valtakunnan hajuakaan, et miten sen eteisen katto siihen tulee.
Työ tekijäänsä opettaa. Ja minun pitäisi jo tajuta ensin varmistaa että käyttämäni kierrätyspuu olisi edes näennäisesti suoraa. Tai vaikka vaan yhteen suuntaan kiero. Enhän minä nyt sellasia pikkuseikkoja voinut tietenkään muistaa tarkistaa. Oli siinä sitten taas kiukuttelun paikka, kun apinaraivolla koitin väkisin sovittaa vatupassisuoraan. Jos kattoi toiselta puolen niin oli suorassa, mut heti toiselta puolelta ei ollukkaan. Muutaman kerran tuli (taas) mieleen, et jätän koko projektin ja puran kaiken. Onneks olen jo niin pitkällä, ettei se suunnitelma kannata. Sinnikkyys kyllä kasvaa....
Sellaset seittemän tuntia väänsin tulevaa oviaukkoa. Lopuksi sain sen siihen malliin, että sen saattoi jättää odottamaan seuraavaa päivää. Osasyynä oli kans se, et oli pakko lähteä hakemaan yhtä lasta kotiin synttärikutsuilta. No enhän mä nyt ihan kokoaikaa pelkästään tehnyt. Välillä olin kaffeel, vastailin puhelimeen ja muutenkin istuskelin varjossa miettimässä et miten tuokin kohta oikeasti kuuluis tehdä.
Seuraavaksi tarttis tehdä sokkelikivet liikkumattomiksi, rakentaa (toimivat) ovet, kattoluukut ja purkaa vanha pikkukasvari et sais muovia. Pitäis ostaa maalit ja silikoonit, juu ja en varmana ala kittamaan noita ikkunoita. Se on vihoviimeistä hommaa, sitä tein edellisessä asunnossa jokaiseen ikkunaan uusiks. Sen jälkeen sais rustattua kattoa umpinaiseks ja lykätä vähän lautaa fylliks. Muutama tukiranka sisäpuolelle ja lattian tapaista...hmmm...ehkä noista tiilistä, joita olen kaivanut maasta esiin. Just vähän aikaa sitten löysin taas yhden "kätkön", jossa näyttää oleven aika ehjää tavaraa.
Väkisin tuli mieleen kaikenlaista kun niitä väliaikaisia tukirakennelmia kokosin. Kuten se, että kun tänä kesänä saan kaiken valmiiksi ja ylpeilen itsestäni, niin ens talven lumimyrsky pamauttaa koko kasvarin polttopuiks ja lasinkappaleiks. Tai että muovit ei kestäkään tossa kulmassa ja ens kevään taimikasvatuksen ollessa parhaimmillaan, ne keräävät sadeyönä itsensä pussiksi vettä ja rätsähtävät just enen auringonnousua. Ja tietenkin se kaikkein varmin vaihtoehto: Joku kakaroista onnistuu pamauttamaan muutaman lasin rikki kivellä, pallolla, kepillä...tai kaatuu pyörällä lasia päin tai... Siis eikö se olekin ihan normaalia ajaa mahdollisimman lujaa pyörän kans niin vierestä kuin ikinä uskaltaa? Eihän meillä ole ku vajaa puolen hehtaarin tontti niin eihän siellä yksinkertaisesti mahdu polkemaan muualla, tiestä nyt puhumattakaan.
Koitan ny huomenna laskeskella montako saranaa tarttis saada. Ja miettiä et mistä niitä ovia alkais vääntämään. Ja mistä sitä energiaa sais. Ettei aina tarttis ottaa tota Raivoa ja Sisua töihinsä mukaan. Ku se Into katoaa mystisesti jokakerta viimeistään projektin puolivälissä!
+ Kommentoi (2 kpl)
"Onnellinen tapaus"
keskiviikko,
3.
kesäkuuta
2009
Kyllä sitä joskus miettii, et miksi on sellanen ku on. Toiset tyytyy vähäseenki, toiset vielä vähempään ja kaikki tuntuvat elelevän onnellisina kuitennii. Ja mulla on aina ollu kuvitelmat jossain muualla ku realismissa.
Eikö sitä voi immeinen jo tässä iässä tilata valmiin kasvihuoneen vaikka hobbarilta osamaksulla? No ei tietenkään voi. Sehän olis paitsi liian helppoa, myös liian kallista. Ei siinä valmiissa paketissa mittään vikaa oo, muutaku et se on samanlainen liian monella. Kumma ku pittää aina olla erilainen ku muut. Vastavirtaan on känitettävä vaikka hampaat irvessä ja hiukset silmillä. Ja onhan sekin tosiasia, et mulla on noita vanhoja laseja vaikka toiseenkin kasvariin. Kunnollinen ehkä-toivottavasti-tuleva vävy toi viime vuonna mummulastaan yhden satsin ja ihana joskus-tuleva-sen-morsian-tytär huomasi viime vuonna lehdestä ilmoituksen et annetaan vanhoja ikkunalaseja.
Tänään aloitin jo heti aamusten. Puoleen päivään asti väsäsin yhtä kaunista vanhaa ikkunaa etelän päätyyn.
Noilla pienillä on tällain alku kesästä pesis-koulu ja sinne lähtö keskeytti homman. Kotio tultua, ruuan ja pikku puolentunnin päikkäreiden jälkeen menin takasin työmaalle. Ai että oli just sopiva ilma! Tuuli kunnolla, ei ollu itikoita ja aurinko pysyi pilvessä. Meikäläisen unelmarakennussää.
Kun niitä ikkunoita on paljon ja kaikkia eri kokoja, niin.... No ei tietenkään niihin sivukolmioihin sopinu yksikään! Ja taas jurpi niin että sanonko!
Ei muuta ku ikkuna alas ja tukilaudat kans ja uutta kehiin. Vaan sattuma sanelee tämänkin työn. Kolme ikkunaa löysi paikkansa niin että heilahti. Olivat ku ennelta sopineet mennä siihen rakoon. Vähässä sitä oli taas tämänkin torpan akan onni. Etelä on nyt lasitettu sen minkä se lasia saa.
Pohjoiseen vääsin kierosta soirosta ovenkarmit. Minusta kasvihuoneessa on pakko olla kaksi ovea että saa tarvittaessa kunnon ristivedon. Se puoli on aina auki, ku meikämannen kukkaro, josta ei tuuli sisälle pakkaa. Tällä suunnitelmalla on tulevien kattoikkunoiden kanssa mahdollisuus pelata just ton tuuliasian kanssa.
Loput ns. yläjuoksut ruuvasin myös kiinni. Nyt alkaa hökötelmä jo pitää muotonsa, eikä vaapu ja heilu ku mikäkin heinänkorsi.
Kun oltiin siel pesis-koulussa, oli sähkölaitoksen miehet olleet kaatamas viimeset "vaaralliset" koivut pois pihalta (ja mun vastuulta). Ihanat puu ja lehti rykelmät olivat noille lapsille vastustamaton paikka. Siellä oli sit pakko vähäpukeisina pomppia ja pudota ja kaatua ja tietenkin rääkyä täyttä kurkkua, kuinkas muuten! Ja minä huudan ihan yhtä lujaa sieltä kolmesta metristä suu täynnä ruuveja et: enkö ole sanonut et kunnon vaatteet päälle ja sieltä putoaa ja kielsinkö menemästä jne.
Ja taas kerran se siivooja olis enemmän ku tervetullu meille. Kun on välillä vaikeaa olla niin äiti, ku psykologi, ku erotuomari, ku kokki, ku kasvattaja, ku hovikuski, lapsenvahdista puhumattakaan. Ja joskus sitä tahtois olla vaan timpurska.
Sadan vuoden päästä kukaan ei muista koko kasvihuonetta, mut ehkä geneettinen muisto säilyy hullusta luomisen vimmasta tuleville polville! Ja tämä kaikki toistuu taas....
Jolsei tänään, ni huomenna ehkä.... |
Kyllä sitä joskus miettii, et miksi on sellanen ku on. Toiset tyytyy vähäseenki, toiset vielä vähempään ja kaikki tuntuvat elelevän onnellisina kuitennii. Ja mulla on aina ollu kuvitelmat jossain muualla ku realismissa.
Eikö sitä voi immeinen jo tässä iässä tilata valmiin kasvihuoneen vaikka hobbarilta osamaksulla? No ei tietenkään voi. Sehän olis paitsi liian helppoa, myös liian kallista. Ei siinä valmiissa paketissa mittään vikaa oo, muutaku et se on samanlainen liian monella. Kumma ku pittää aina olla erilainen ku muut. Vastavirtaan on känitettävä vaikka hampaat irvessä ja hiukset silmillä. Ja onhan sekin tosiasia, et mulla on noita vanhoja laseja vaikka toiseenkin kasvariin. Kunnollinen ehkä-toivottavasti-tuleva vävy toi viime vuonna mummulastaan yhden satsin ja ihana joskus-tuleva-sen-morsian-tytär huomasi viime vuonna lehdestä ilmoituksen et annetaan vanhoja ikkunalaseja.
Tänään aloitin jo heti aamusten. Puoleen päivään asti väsäsin yhtä kaunista vanhaa ikkunaa etelän päätyyn.
Noilla pienillä on tällain alku kesästä pesis-koulu ja sinne lähtö keskeytti homman. Kotio tultua, ruuan ja pikku puolentunnin päikkäreiden jälkeen menin takasin työmaalle. Ai että oli just sopiva ilma! Tuuli kunnolla, ei ollu itikoita ja aurinko pysyi pilvessä. Meikäläisen unelmarakennussää.
Kun niitä ikkunoita on paljon ja kaikkia eri kokoja, niin.... No ei tietenkään niihin sivukolmioihin sopinu yksikään! Ja taas jurpi niin että sanonko!
Ei muuta ku ikkuna alas ja tukilaudat kans ja uutta kehiin. Vaan sattuma sanelee tämänkin työn. Kolme ikkunaa löysi paikkansa niin että heilahti. Olivat ku ennelta sopineet mennä siihen rakoon. Vähässä sitä oli taas tämänkin torpan akan onni. Etelä on nyt lasitettu sen minkä se lasia saa.
Pohjoiseen vääsin kierosta soirosta ovenkarmit. Minusta kasvihuoneessa on pakko olla kaksi ovea että saa tarvittaessa kunnon ristivedon. Se puoli on aina auki, ku meikämannen kukkaro, josta ei tuuli sisälle pakkaa. Tällä suunnitelmalla on tulevien kattoikkunoiden kanssa mahdollisuus pelata just ton tuuliasian kanssa.
Loput ns. yläjuoksut ruuvasin myös kiinni. Nyt alkaa hökötelmä jo pitää muotonsa, eikä vaapu ja heilu ku mikäkin heinänkorsi.
Kun oltiin siel pesis-koulussa, oli sähkölaitoksen miehet olleet kaatamas viimeset "vaaralliset" koivut pois pihalta (ja mun vastuulta). Ihanat puu ja lehti rykelmät olivat noille lapsille vastustamaton paikka. Siellä oli sit pakko vähäpukeisina pomppia ja pudota ja kaatua ja tietenkin rääkyä täyttä kurkkua, kuinkas muuten! Ja minä huudan ihan yhtä lujaa sieltä kolmesta metristä suu täynnä ruuveja et: enkö ole sanonut et kunnon vaatteet päälle ja sieltä putoaa ja kielsinkö menemästä jne.
Ja taas kerran se siivooja olis enemmän ku tervetullu meille. Kun on välillä vaikeaa olla niin äiti, ku psykologi, ku erotuomari, ku kokki, ku kasvattaja, ku hovikuski, lapsenvahdista puhumattakaan. Ja joskus sitä tahtois olla vaan timpurska.
Sadan vuoden päästä kukaan ei muista koko kasvihuonetta, mut ehkä geneettinen muisto säilyy hullusta luomisen vimmasta tuleville polville! Ja tämä kaikki toistuu taas....
+ Kommentoi (1 kpl)
[riviä: 7kpl, [kt] sivu: 1]
|
|||||||
|
Lähetä viesti