Ei sairaskertomusta, ei.
torstai, 13. joulukuuta 2007
Jokainen tietää että kolarissa sattuu.Enempi tai vähempi. Siitä ei tarvitse sen enempää kirjoittaa.
Kuitenkin sen verran että yli kolme vuotta on kulunut ja ruummiillista työtä en voi ilman seuraamuksia tehdä.
Mutta ei hätä ole tämän näköinen, pää jäi ehjäksi.Täällä päässä tapahtuu vaikka mitä, uusia ideoita syntyy koko ajan. Minulla on taipumus nähdä kauemmas, eli teen kaukonäköisiä, pitkän tähtäimen suunnitelmia.

Piti käydä eri prosesseja läpi itseni kanssa, jotta pääsin jonkin asteiseen, tasapainoiseen olotilaan.
Lopputulos on hyvä, henkisesti. Olen hyväksynyt tilanteen, että se, mitä aiemmin tein, tekee nyt tyttäreni, eikä hän ihanana naisena ole minua syrjäyttänyt. Hätistelee vaan pois työmaalta, kun joskus energisenä menen sinne jotain touhuamaan.

Onkos se nyt sitten paha jos en pystykkään ruummiilliseen työhön.
Alan pitämään tästä "johtajattarena" olemisesta. Olen ominut, yhteisymmärryksellä kyllä, laadunvalvonnan. Laadusta ei poiketa. Ei ole tarvinnut puuttua siihen puoleen mitenkään, huomaan että samaa linjaa vedetään. Meillä on niiin ihanat tytöt töissä ja tyttäreni on oikein työmyyrä, nuori, energinen ja vahva. Vastuullinen ja tiukka talouden kanssa. Ihanneyrittäjä.

Joskus, ihan pikkasen olen katkera,se menee ohi pian, mutta inhimillisiä tunteitahan ne on.
Ei yhtään kivutonta päivää, kohta kolme ja puoli vuotta. No, kipukynnys on korkea, kiitos lapsuuden ruummiillisen kurituksen. On päiviä että olo on mitätön, minusta ei ole mihinkään, itkeä pillitän jostain olemattomasta, mutta nämäkin on hetkellisiä. Itku on oikeasti hyvästä. Sen jälkeen olo on kuin rankkasateen jälkeen, kun aurinko taas alkaa paistamaan.

Olen sisäisesti kuitenkin suht ehjä ihminen. En tahdo olla rautarouva. Haluan olla ihminen jolla on tunteet ja niitä voi sopivasti näyttää päällekkin päin.
Kuitenkin aina tilanteen mukaan.
Voitteko arvata mitä ihanan piristävää ja elämäni mullistavaa minulle on tapahtunut puolisen vuotta sitten. Ei ole paljon pillitetty, päin vastoin, nauru on herkässä ja perheeni ja eräät toisetkin olen yllättänyt, mutta millä?
Siitäpä sitten seuraavaksi.

Nuppuja
keskiviikko, 12. joulukuuta 2007
Joulukieloissani on nuppuja. Ensimmäiset nuput on aina yhtä ihmeelliset. Koskaan ei ole ollut joulukieloa, en edes tiennyt niistä viime jouluna.
Luin aiempaa kirjoitustani ja löysin sieltä täältä virheitä.Mutta en aina voi sille mitään,kirjoitus iltaisin varsinkin on hankalaa.Mutta parasta kirjoitusaikaa.

Yksi virhe vaatii oikaisua.Kirjoitin edellisen loppupuolella näin:Sieltä löysin purot, kukat, erilaiset kasvit ja puut. Sitten piti olla jatko näin: sekä sienet , joista en kovinkaan perustanut.

Paras lukea ennen lähettämistä.
Sitten jatkoa siihen,mihin viimeksi jäin.

Tuli pitkä tauko luonnon läheiseen elämään kun lähdin kotoani.Tosi pitkä.Mutta oman perheen perustamisen yhteydessä uusimme tuttavuuden ja tutustutimme lapsetkin luonnon läheisyyteen.

Mieheni on onneksi luomumies, pitää kaikesta aidosta ja luonnollisesta.
Telttailimme kesälomilla, yleensä joka vuosi samalla paikalla.Sinne ei vielä olleet muut huomanneet leiriytyä.
Lapsille oli matala ranta, jonka rajasi kaislikko syvemmällä kohtaa.Siellä kokattiin, syötiin ja tiskattiin.Kalasteltiin, uitiin ja istuttiin illalla nuotion äärellä.Kyllä oli kaunista katsella järvelle, kun oli aivan hiljaista,luonnon omia ääniä kuunneltiin.

Yhtenä kesänä pettymys oli suuri, kun asuntovaunu ja auto olivatkin "meidän" paikallamme.
Emme enää lähteneet sellaista paikkaa hakemaan, järven rannat alkoivat täyttyä mökeistä.
Leirintä alueet ei oleet meidän juttu, käytiin sitten muualla uimassa ja kalassa erikseen.

Yksi pidempi reissu tehtiin Ylitornioon jossa olimme viikon ja sitten ajeltiin pohjoisruotsiin, isännän veli asui siellä.
Lapset olivat mukana ja saimme kuin lahjaksi tehdä tunturiretki kahdestaan .Mieheni veli vaimonsa kanssa lupautuivat lasten vahdeiksi. Suorastaan vaativat.

Menimme jokiveneellä 5-6km matkan ja rantauduttiin tietyssä kohdassa.Meillä oli hyvät neuvot annettu, tarkoitus oli mennä ylöspäin pientä tunturia vaja kilometri.Siellä oli lampi mistä ongimme sinä yönä tammukoita. Sama matka takaisin päin, aamulla olimme väsyneitä mutta onnellisia.
Vuorokauden reissu, mutta siitä on hyvät muistot vieläkin.

Aikanaan sitten työkiireet veivät mennessään ja aina vaan vähemmän on ollut aikaa lähteä "luontopoluille". Mitä nyt muutaman kerran kalassa kesän aikaan käyty.

Myöhemmin yritykseni omi minut välillä liiaksikin, nautin siitä työstä ja tein sen hyvin .Ajattelin aina että sitten helpottaa kun saan hyvän, perusteellisesti pohjustetun alun.
Sen kerkesin tekemäänkin, kunnes eräänä sunnuntai aamuna toinen auto törmäsi oman puoleni etukulmaan ja koko kuvio meni pirstaleiksi.

maanantai, 10. joulukuuta 2007
No niin, Kerron pätkän lapsuudestani,koska silloin liitettiin minut luonnon kanssa yhteen.Kaikki silloin tuntui negatiiviselta,mutta aikuis iällä olen siitä kiitollinen.

Äidilläni oli jonkinlainen hermovika, joka purkautui liian usein agressiivisena. Hän oli tämän asian uhri, joten en pidä häntä syyllisenä. Meitä lapsia oli kolme, äiti oli jäänyt leskeksi. Minä olin oiva kohde purkauksille, koska olin väritön pieni rääpäle. Äitini oli myös kunnianhimoinen, kaikki piti näyttää hyvältä ulospäin, jotta voisi todistaa pärjäävänsä yksin.

Valitettavasti koin fyysistä ja henkistä väkivaltaa, mutta kun siitä selvisin ehjin nahoin pois lähtööni saakka, minusta on tulut ruummiillisesti ja henkisesti vahva ihminen.

Äiti teetti kovasti minulla töitä. Siinä yhteydessä minä sain luotua pysyvän siteen luontoon.
Työni oli iästä huolimatta ( 8 vuotiasta eteenpäin) rankkaa.Mutta minä olin sitkeä, piti näyttää että kyllä minä tämän pystyn tekemään ja samalla kaipasin äidin hyväksyntää.
Rakastin äitiäni yli kaiken, olisin tehnyt mitä vaan hänen puolestaan.
Rakastan ja ymmärrän äitiäni vieläkin, kunnioitan häntä elämäni antajana. Hän piti kuitenkin minusta huolen, vaikka poikkesin ulkonäöltäni sisaruksistani.
Vielä kunnioitan ja olen kiitollinen hänelle hyvän työnteon oppimisesta ja vastuullisuudesta. Mitään ei jätetä kesken.

Keväästä syksyyn olivat parhaat ajat, kun sain olla omassa työssäni, pois silmistä. Työtä oli pienelle ihmiselle paljon.
Työn kuva oli tälläinen: Keväällä perunamaan kunnostus kylvöä varten ja siemenperunoiden kylvö,multaus, kitkeminen kahteen kertaan ennen nostoa.Rivejä ei ollut kuin pari kymmentä, mutta n.100m pitkiä.Perunan nosto, vienti kellariin ämpäreillä, peruna maan siistiminen varsista.

Kasvimaan teko, joka alkoi lapiolla kääntämisestä, kuokalla ja käsin turpeet pöllytettiin pois sieltä, kasvipenkkien teko ja kylväminen.Kitkeminen, ja harvennus.
Metsästä kaatuneet puunrangat pinoihin metsään, karsittiin oksat ja pappa hevosella haki pinot tontille.Veli, joka oli nuorempi, oli apuna.

Sahasin joka vuosi rangat polttopuun kokoisiksi pätkiksi ja pinosin ulkorakennuksen päätyyn.
Syksyllä ennen sateita kottareilla vein luukusta puukuuriin ja pinosin sinne.

Metsäsästä poimittiin marjat, siinä olin apuna, ämpärimäärä piti saada täyteen. Saavitolkulla mustikoita ja puolukoita. Sain aina perata kaikki, kun kukaan muu ei suostunut. Siitä en pitänyt, kun piti istua sisällä.
Tämä kaikki kiekautettuna myönteiseksi, sitoi minut vahvasti luontoon.Peruna maan multa, kitkiessäni hoiti hyvän olon tunteen lämpimällä mullalla hellien käsiäni.
Puutarha marjoja poimiessani pensaista, marjojen ihana sileä pyöreys, varsinkin karviais marjat, toivat oman hyvän olon tunteen.

Ahkerana minua lainattiin lähinapureille juurikkaanharvennukseen, perunapelloille ja marjoja poimimaan pensaista.Saimme näin lisätuloa ruokapöytään.
Tunsin kuitenkin olevani tärkeä.
Metsä oli kuin kotini, ihailin suuria vahvoja puita, jotka vain kaikessa rauhassa huojuivat tuulessa, rauhoittaen. Muurahaisia piti aina seurata, niiden ahkeruutta.
Kukkia oli jos mitäkin, nimillä ei silloin ollut väliä.

Sinivuokot tunnistin, minun kukkani.Kissankäpälät, kielot, tervakukat, jokainen puu, kukka ja kasvi lohduttivat, koska usein itkin metsässäpahaa oloa pois. Jos näin ei olisi ollut, paljon olisi jäänyt näkemättäja kokematta. Hain sieltä myös kauneutta elämääni ja sitä sain ammentaa mielin määrin.

Aivan kuin siellä olisi ollut ajatuksen lukijoita.
Opettajani oli luontoihminen, hän halusi oppilaidensa tutustuvan myös luontoon.
Silloin oli polkuretkiä, 10km, 30km ja 60 km miehille.

Kun sain kotoa luvan,kävelin sen 30km mielellään, olin taas rauhassa kotielämästä. Sieltä löysin purot, kukat, erilaiset kasvit ja puut,sienet, joista en kovinkaan perustanut.
Kuiva polku, jossa risut risahtelivat, oli käpyjä ja hiljaisuus. Tuoksu jäi lähtemättömästi mieleen.
Näin minut on niitattu luonnon kanssa yksiin.

lauantai, 8. joulukuuta 2007
Uuden alku,siemenistä kukkaloistoon alkaa tästä päivästä, eikä ollenkaan liian myöhään.Kevääseen on niin pitkä aika että kerkeän kirjoitella alkuani ja siitä eteenpäin ihan kummasti.
Aloitan suht alusta, jolloin minusta ja siemen/ kasvatus innostuksesta saa jonkinlaisen kuvan.

Yö kukkujana kirjoittelen hiljaisuudessa
torstai, 29. marraskuuta 2007
Aina on mahdollista aloittaa alusta, niin päiväkirjassakin. Harmittelin kun en osannut käyttää tätä, mutta soitettuani tuonne yhdyshenkilöille, huomasivat virheen täällä,ei siis ollut oma syyni.Katsotaan saanko nyt uuden alun,Sitten voin täyspainotteisesti aloittaa.