Historia havisee myös puutarhoissa

Perinneperennat alkoivat levitä 1900-luvun alkupuolella myös maalaistalojen pihoille. Yhä vielä näiltä pihoilta voi löytyä terhakoita kultapallo- tai harmaamalvikkikasvustoja, vaikka talosta on enää vain perustukset jäljellä. Tämä todistaa kasvien olevan todella sitkeitä ja kilpailukykyisiä sekä sopeutuneen mainiosti kylmiin oloihimme. Niitä ei ole kukaan ollut säännöllisesti lannoittamassa tai jakamassa, saati suojaamassa talven tuhoilta. Taudit ja tuholaisetkaan eivät ole niihin pystyneet. Niinpä kasvit menestyvät hyvin luonnonmukaisessa pihassa ja jopa kukkaniityillä.

Mummolan pihalta moni muistaa muun muassa akileijan, pionit, kellokukat, palavanrakkauden ja särkyneensydämen.

Perennat levisivät aikanaan pihasta toiseen naapureiden ja ystävien vaihtaessa siemeniä ja jaettuja taimia. Mm.

palavarakkaus, lupiini, akileija ja harmaamalvikki

tekevät syksyisin runsaasti siemeniä. Ne kylvetään vielä samana syksynä. Monet perennat, mm. kevätvuohenjuuri ja jalopähkämö tekevät laajoja kasvustoja, joita jakamalla saa kasvia levitettyä eteenpäin.

Näiden kasvien yhtenä "haittapuolena" voidaankin pitää niiden jopa liian voimakasta leviämistä.

Erittäin myrkylliset ukonhatut ovat vanhoja lääke- ja koristekasveja. Meillä yleisin on tarhaukonhattu (Aconitum x stoerkianum), jota on viljelty jo 1600-luvulla. Sillä on karvattomat, voimakkaan tummansiniset kukat, jotka sijaitsevat haaroittuvissa kukinnoissa. Aitoukonhattu (Aconitum napellus) on kuten "veljensä", mutta kukat ovat karvaiset ja enemmän varrenmyötäisesti. Sinivalko-kukkainen kirjoukonhattu (Aconitum x stoerkianum 'Bicolor') on tarhaukonhatun harvinaisempi lajike.

Sinikukkaisiin lukeutuvat tietenkin myös ritarinkannukset (Delphinium). Lajin vanhat maatiaiskannat eivät ole niin suuri- ja runsaskukkaisia kuin uudet lajikkeet. Ne ovat kuitenkin kestävämpiä.

Varjoisassa paikassa ja kosteassa maaperässä viihtyvä lehtosinilatva (Polemonium caeruleum) on levinnyt puutarhasta myös luontoon. Myös lehtoakileija (Aquilegia vulgaris) on puutarhakarkulainen. Sitä on viljelty lääkekasvina jo 1600-luvulla. Se levittäytyy helposti siementämällä. Nuokkuvat, lyhytkannuksiset kukat voivat olla sinisen ja violetin lisäksi myös vaaleanpunaisia tai valkoisia.

Sinikukkaisia perinneperennoja löytyy runsaasti kellokukkien (Campanula) piiristä. Niistä osa on luonnonvaraisia. Rauhoitettu, Ahvenanmaalla luonnonvaraisena kasvava ukonkello (Campanula latifolia) leviää multavassa maassa isoksi ryhmäksi. Sillä on suuret kukat ja lehdet. Kedolta puutarhaan löydetty, perhosten suosima peurankello (Campanula glomerata) kasvaa luonnonvaraisena Keski-Suomessa asti. Sillä on siniset kukat, myös valkoinen muoto löytyy. Vuohenkello (Campanula rapunculoides) oli 1700-luvun Ruotsissa ravintokasvi: Sen mukuloita käytettiin ravinnoksi. Siitä saattaa tulla puutarhan valloittaja, sillä se leviää tehokkaasti sekä suikertavan juurakkonsa että siementen välityksellä.

Heinä-elokuussa kukkivaa punaviolettikukkaista jalopähkämöä (Stachys macrantha) on kasvatettu meillä pitkään etenkin maaseudulla. Herttatyviset ja sahalaitaiset lehdet ovat erittäin kauniit. Se viihtyy puolivarjoissa tai auringossa tuoreessa maassa. Sitä on helppoa lisätä siemenistä.

Syksyn sinivioletteja kukkijoita ovat myös aito syysasteri (Aster novi-belgii) ja syysleimu (Phlox paniculata), etenkin sen vanhat pienikukkaiset maatiaiskannat, mm. punalila ’Seija’.

Iirikset eli kurjenmiekat kuuluvat myös vanhimpiin perennoihin. Saksankurjenmiekka (Iris germanica) kukkii useissa väreissä, uskollisesti vuodesta toiseen. Sitä on kasvatettu lääkekasvina luostareissa jo keskiajalla.

Idänsinililja (Scilla siberica) on pihanurmikoiden kestävin sipulikasvi, ja saattaa levitä isollekin alueelle. Myös hentohelmililjoja (Muscari botryoides) on viljelty pitkään Suomessa.

Tuuheita kasvustoja muodostavat päivänliljat (Hemerocallis) kuuluvat edelleen moneen suomalaiseen puutarhaan. Tuoksuvakukkainen ja leikkokukkanakin menestyvä keltapäivänlilja (Hemerocallis lilio-asphodelus) on tunnettu Pohjoismaissa jo 1700-luvun lopulla. Rusopäivänlilja (Hemerocallis fulva) on kasvattanut kookkaita oransseja kukkia Pohjoismaissa jo 1700-luvun lopulta lähtien. Se kärsii liian voimakkaassa maassa.

Päivänliljojen seuraan sopivat mainiosti rusko, tiikeri- ja varjoliljat, joista yleisin lienee vanhojen puutarhojen vaatimaton ja hyvin talvehtiva ruskolilja eli keisarinkruunu (Lilium bulbiferum). Sitä on kasvatettu Pohjoismaissa jo 1600-luvulta lähtien. Alempiin lehtihankoihin muodostuu itusilmuja, kukat ovat oranssit ja pystyt. Tiikerililja (Lilium lancifolium) avaa oranssit, tummapilkkuiset ja nuokkuvat kukkansa elokuun lopulla. Se on kotoisin Kiinasta. Varjolilja (Lilium martagon) on tullut Suomeen keskiajalla lääkekasvina, luostareiden kautta. Se tekee hauskat violetit tai valkoiset turbaaninmuotoiset tuoksuvat kukat, jotka aukeavat heinäkuun puolivälissä. Se lisääntyy sekä sivusipuleista että siemenistä.

Humala (Humulus lupulus) on mainio perinneköynnös. Etenkin sen kävyt ovat tehneet siitä halutun, jopa pakollisen (vuoden 1442 maalaki määräsi humalanviljelyn pakolliseksi Ruotsi-Suomen alueella, kävyt kelpasivat veronmaksuvälineeksi) kasvin. Käpyjä käytettiin pitkään myös rohtona sekä oluen mausteena.

Kakalia (Cacalia hastata) on koristeellinen vanha tausta- ja peittoperenna. Lehdet ovat keihäsmäiset, kukinnot suuret ja töyhtömäiset, kukat vaaleankeltaiset.

Komealupiini (Lupinus polyphyllus) on ollut Suomessa viljelykasvina jo 1800-luvulla. Se leviää erittäin helposti ja sopii hankaliin paikkoihin, kuten tienluiskiin. Liian ravinteikas maa ei sille sovi.

Ukkomansikka (Fragaria moschata) toimii mainiona maanpeitekasvina, joka jyrää rikkaruohot tehokkaasti alleen. Se sopii kesäisen leikkokimpun koristeeksi. Sen emi- ja hedekukat ovat eri yksilöissä.

Nämä perennat ovat upeita nimenomaan suurina, näyttävinä ryhminä. Ryhmän ei pidä olla viivoittimella vedetty, eikä kasvien tarvitse rajoittua pelkkiin perennoihin. Mukaan mahtuu puita ja pensaita, miksei köynnöksiäkin. Hyvillä lajivalinnoilla kukinta saadaan jatkumaan läpi kesän.

Lannoitusta maatiaisperennat eivät juuri kaipaa, päinvastoin: runsas lannoitus tekee yleensä kasvista rehevän, mutta myös helposti kaatuvan. Sopivan lannoituksen ja humuslisän saa jättämällä vanhat kasvinosat syksyllä maahan ja lisäämällä pienen kompostimultakerroksen päälle.

Eräillä taimistoilla on viljelyssä näitä vanhoja kantoja. Taimikaupassa voi aina kysäistä, ovatko myynnissä olevat perinnekasvien taimet vanhaa suomalaista kantaa. Saman lajin tuontitaimet eivät ole kestävyydeltään samaa luokkaa. Myös eräät siemenliikkeet ovat erikoistuneet tuottamaan maatiaisperennojen ja luonnonkasvien siemeniä.