Nauris – unohtunut aarre suomalaisessa ruokakulttuurissa

Nauris on yksi maailman vanhimmista viljelykasveista. Sen mukulamuotoa viljellään nykyään ympäri maailmaa sekä rehuksi että ravinnoksi. Japanissa nauris on edelleen suosittu vihannes, ja sen sukulaisia, kuten kiinankaalia ja tatsoikaalia, käytetään laajalti Aasian keittiöissä. Rypsi, yksi tärkeimmistä öljykasveista, kuuluu samaan lajiin.

Nauris on ravinteikas juures, jonka C-vitamiinipitoisuus on appelsiinin luokkaa. Se sopii tuorekäyttöön ja kypsennettynä esimerkiksi makkararuokien lisukkeeksi. Parhaimmillaan se on mehukas, makea ja raikkaan makuinen, mutta kuivassa maassa kasvaessaan nauris voi kitkeröityä ja muuttua tikkuiseksi.

Nauriin viljely onnistuu Suomessa toukokuun ja heinäkuun välillä. Se viihtyy kevyessä, multavassa maassa ja vaatii tasaista kastelua. Komposti on paras lannoite, liiallinen typpi heikentää sen makua. Harvennus kannattaa tehdä vasta kesäkuun puolivälissä kirppavaaran vuoksi.

Satoa korjataan kesästä syksyyn, ja talvinauris säilyy kellarissa tai varastossa jopa kuukausia. Nauriin lehdet voi kuivattaa talvella käytettäväksi. Varastointi: 0 asteessa, kosteassa hiekassa. Nauriin varastointiaika on 8 kk.

Kylvä nauris ulos toukokuusta heinäkuun alkuun. Orastumisaika on 4‒6 päivää. Kasvihuoneessa voit aloittaa nauriin kasvatuksen jo huhtikuun puolivälissä. Kasvuaika 50‒60 päivää. Kylvä kevyehköön multamaahan (pH 5,5‒6,8).

Liika typpilannoitus heikentää nauriin makua, kun taas komposti tuottaa parasta lannoitetta. Nauris menestyy viileässä ilmastossa, ja Suomessa sitä viljellään aina pohjoisinta Lappia myöten. Optimaalinen kasvulämpötila on 15–20 °C. Kasvi tarvitsee kylmää kukkiakseen, joten siemenviljelyssä kukinnan ajoitus on kriittinen.

Nauriita on monen muotoisia ja värisiä: pyöreitä, kartiomaisia, valko-, kelta- ja punaviiruisia. Maultaan toukonauris on makea ja kevyt, syysnauris voimakkaampi. Hunajanauris on pieni, valkokuorinen kesänauris, josta on tullut erityisesti torien suosikki. Lehtinauriit kasvatetaan pelkästään vihreiden lehtien vuoksi, eikä niissä kehity mukulaa lainkaan.

Nauriita on sekä kevät- että talvilajikkeita. Kevätnauriit syödään tuoreena, kun taas talvinauriit sopivat keittoihin ja uuniruokiin. Pienikokoisia kevätnauriita nostetaan käsin ja ne myydään usein niputettuina naatteineen. Talvinauriin sato on huomattavasti suurempi ja nostetaan koneellisesti.

Kevätnauriita syödään alkukesällä sellaisenaan, raasteena tai paistettuna. Pienikokoiset kevätnauriit maistuvat mehukkailta ja raikkailta, kun taas kookkaiksi kasvaneet mukulat saattavat olla puisia tai hohkaisia. Nopeakasvuisen kevätnauriin kuiva-ainepitoisuus on alhainen ja se säilyy varastossa korkeintaan viikon. Hunajanauriin nimellä myytävien pienten, valkokuoristen mukuloiden ansiosta nauriista on tullut torien suosikkivihannes. Voimakasarominen talvinauris korjataan myöhään syksyllä ja se säilyy varastossa pitkään.

Talvinauriista valmistetaaan mm. haudukkaita, paistoksia ja keittoja. Nauriin pieniä lehtiä käytetään myös ruokataloudessa. Yksinomaan vihreiden lehtien tuottamiseen tarkoitetut naurislajikkeet eivät tee mukulaa lainkaan. Nauriissa on runsaasti hiilihydraatteja, kohtuullisesti C-vitamiinia ja runsaasti kivennäisaineita.

Lajin arvellaan olevan kotoisin Välimeren ympäristöstä, josta se vähitellen levisi pohjoiseen, itään ja länteen. Olosuhteiden ja ihmisen valinnan seurauksena siitä kehittyi erilaisia viljelymuotoja. Lajin vanhin viljelymuoto nauris tunnettiin antiikin Kreikassa Aleksanteri Suuren aikaan.

Suomessakin nauriita on syöty jo paljon ennen ajanlaskua. Suomi ja Karjala olivat kaskinauriin keskuksia, joista viljelytapa levisi muualle Pohjolaan ja siirtolaisten mukana Pohjois-Amerikkaan asti. Maan pinnalla kasvava nauriin mukula menestyi hyvin matalaan muokatussa kaskessa, jossa tuli ja tuhka torjuivat monia ristikukkaisten tauteja ja tuholaisia. Kaskinauris oli tapana kylvää vasta kesäkuun lopulla ja korjata myöhään syksyllä. Maakuopissa ja kellareissa säilynyttä naurista syötiin läpi talven.

Pitäjissä ja kylissä, jopa yksittäisissä taloissa oli omia paikalliskantoja mm. ’Tipasojan’ ja ’Nurmeskylän’ kannat Kainuussa ja ’Mustialan kanta’ Tammelassa. Lähes kaikkien paikalliskantojen viljely on loppunut. Punaviiruista itäsuomalaista ´Enon kantaa´ sekä kaskinauriin keltakuorista kantaa on edelleenkin saatavana.

Nauris viihtyy viileässä ilmastossa, joten sitä viljellään etelässä talven kasvina ja pohjoisessa kesän kasvina.

Nauris on kaksivuotinen kasvi, jota viljellään yksivuotisena. Nauris ja lanttu sekoitetaan helposti, mutta ne tunnistetaan pellolla mm. lehdissä olevien erojen ja mukulan kasvutavan perusteella. Lantulla on sileät, vahapintaiset, sinivihreät lehdet ja nauriilla keltavihreät, karvaiset lehdet. Lantun lehtiruusukkeen tyvi muodostaa lyhyen kaulan. Nauriilla kaulaa ei ole, vaan lehdet lähtevät levälleen suoraan mukulasta.

Nauriin mukula muodostuu pääosin maanpinnalla olevasta alkeisvarresta ja vain pieni pääjuuri ankkuroituu maahan. Lantun mukula muodostuu alkeisvarresta, varresta ja pääjuuresta, jossa on lajikkeelle tyypillinen määrä juurenhaaroja. Nauriin siemenet ovat pieniä, pyöreitä ja tummia, kuten kaikilla kaalikasveilla. Nauriin siemeniä on noin 400 kappaletta grammassa. Siemenet ovat pienempiä kuin lantulla.

Nauris tarvitsee kylmää kukkiakseen ja tuottaakseen siementä. Se virittyy kukkimaan matalassa lämpötilassa heti siemenen itäessä. Kukkavanan kasvu kuluttaa mukulan vararavintovarat, jolloin siitä tulee syötäväksi kelpaamaton. Nauris kasvaa parhaiten kevyillä, multavilla, vettäläpäisevillä mailla.

Lähde: Kotimaiset Kasvikset ry