Laikkuvehka (Aglaonema)

Laikkuvehkan kasvutapa on ruusukemainen. Isot, soikeat ja teräväkärkiset lehdet ovat laikukkaat tai täplikkäät. Kasvi kukkii kotioloissa hyvin harvoin. Pitkän kukkavanan päässä on melko vaatimaton tähkämäinen, keltainen kukinto ja valkoinen suojuslehti. Joihinkin vehkoihin tulee myös punaisia tai keltaisia, myrkyllisiä marjoja.

Hidaskasvuinen laikkuvehka voi aikaa myöten kasvaa hyvinkin suureksi. Laikkuvehkaa voi lisätä jakamalla tai sivuversoista. Se voi myös kasvattaa pitkän kaljun varren, jonka päässä on tupsu. Vehkan voi tällöin nuorentaa leikkaamalla latvan lehtitupsun irti ja istuttamalla se omaan ruukkuunsa. Vanhemmat kasvit tekevät myös tyvelleen poikasia, jotka voi siirtää omaan ruukkuunsa. Juurtuva laikkuvehka on herkkä mätänemään, joten vedessä sitä ei kannata juurruttaa. Parhaiten toimii tasaisen kosteana pidetty perliitin ja kukkamullan seos.

Laikkuvehkan suku sisältää parikymmentä, pääasiassa Etelä-Aasiasta peräisin olevaa lajia. Laikkuvehkat sekoitetaan usein kirjovehkoihin (Dieffenbachia); nimensä lisäksi ne ovat hyvin samannäköisiä ja erottaminen voikin olla hankalaa. Molemmista suvuista on markkinoille tullut toinen toistaan erikoisempia risteymiä ja lajikkeita. Yleisesti ottaen harmaanvihreät, kapeammat ja suipot lehdet kuuluvat laikkuvehkoille – keltakuvioiset, leveämmät ja pyöreämmät lehdet puolestaan kirjovehkoille. Mutta tästäkin säännöstä löytyy poikkeuksia.

Laikkuvehka on helppo, kestävä ja vähään tyytyvä huonekasvi. Se viihtyy hyvin vähässä valossa ja kärsii vain kirkkaasta paisteesta. Laikkuvehka menestyy jopa keinovalossa huoneen perällä; riittävässä hajavalossa lehdet kehittyvät kauneimmiksi. Pohjoisikkuna on sille hyvä ympäri vuoden.

Useista vehkasukulaisistaan poiketen laikkuvehka ei tarvitse yhtä paljon kastelua, vaan vaatii kuivahduksen kasteluiden välissä. Pintamullan tulee olla selvästi kuiva, kun kastelee laikkuvehkaa uudelleen. Myöskään kuiva huoneilma ei laikkuvehkaa haittaa, eikä se siten suuremmin hyödy sumuttelustakaan. Talvella kastelu entistä harvemmin. Laikkuvehka hyötyy runsaasta lannoituksesta, mutta pärjää vähemmälläkin; silloin se vain kasvaa entistä hitaammin. Erityisesti kuparin puute saattaa aiheuttaa lehtien haalistumista ja nuorten lehtien kitukasvuisuutta ja epämuodostumista. Varsinkin tummanvihreätäpläinen 'Fransher' kärsii herkästi kuparin puutteesta. Tällöin hivenainelannoitus voi olla tarpeen.

Trooppisena kasvina laikkuvehka ei siedä kylmää. Erityisesti perinteinen kirjolaikkuvehka 'Silver Queen' on kaikkein kylmänarin. Uudemmat lajikkeet kestävät lämpötilan tasaista laskua paremmin. Tavallinen huonelämpötila on laikkuvehkalle sopiva eikä se moiti lämpöpatterin läheisyyttä.

Kasvualustan tulee olla multava ja ilmavaa sekä vettä läpäisevää. Kukkamullan läpäisevyyttä voi parantaa vaikka ruukkusoran avulla. Laikkuvehkalle riittää uudelleenistutus 2–3 vuoden välein kevättalvella. Laikkuvehka sopeutuu myös vesiviljelyyn erittäin hyvin.

malakanlaikkuvehka (Aglaonema commutatum var. robustum)
borneonlaikkuvehka (Aglaonema costatum)
hopealaikkuvehka (Aglaonema crispum)
kiinanlaikkuvehka (Aglaonema modestum)
kiiltolaikkuvehka (Aglaonema nitidum)
kirjolaikkuvehka (Aglaonema Nitidum-ryhmä)
sumatranlaikkuvehka (Aglaonema pictum)

Useampien vehkojen tapaan laikkuvehkakin on kokonaan myrkyllinen; kasvinesteet sisältävät ihoa ja suuta ärsyttäviä oksalaattikiteitä. Lievästi myrkyllinen laikkuvehka ei kuitenkaan ole yhtä myrkyllinen kuin kirjovehka, joka voi syötynä polttaa jopa reikiä mahalaukkuun.