Pikkupuiden parhaimpia – kotipihlaja (Sorbus aucuparia)
Riippapihlaja (Kuva: Puutarha.net)
Puusuvuista pihlajia pidetään yhtenä kauneimmista. Pihlaja on koristeellinen kaikkina vuodenaikoina; valkoiset kukinnot, punaiset marjat ja näyttävä syysväritys keräävät katseita. Puutarhan viheristutuksissa pihlaja on yksi käytetyimmistä puista. Useimpiin puihin verrattuna kotipihlaja on pienehkö ja monesti pensaan tavoin monihaarainen. Pienuudesta on etua, sillä puu mahtuu ahtaalle rivitalopihalle ja jopa katualueelle.
Kotipihlajan kasvutapa riippuu paljolti kasvupaikan olosuhteista ja hoidosta. Vankat, vaaleanharmaat haarat kasvavat viistosti ylöspäin ja kaartuvat sivuille vasta puun vartuttua. Päätöpariset lehdet puhkeavat melko aikaisin keväällä ja saavat punaisen syysvärityksen.
Kotipihlaja kukkii joka vuosi runsaasti kesäkuussa parin viikon ajan. Yleensä valkoinen kukinto on litteä kertohuiskilo, joka kauempaa katsottuna tuo mieleen kukkakaalin. Marjat värittyvät elo-syyskuussa ja niiden määrä vaihtelee vuosittain. Oranssin- tai kellanpunaiset, suuret ja kirpeän happoiset marjat sisältävät runsaasti muun muassa C-vitamiinia. Mehukkaat marjat ovat käyttökelpoisia hilloissa, hyytelöissä ja mehuissa. Marjat ovat pakkasten jälkeen makeampia ja satoa voi korjata monesti vielä helmikuussakin.
Marjat ovat tärkeä ravinnonlähde linnuille, jotka myös levittävät pihlajaa uusille kasvupaikoille.
20-vuotiaaksi asti kotipihlaja on nopeakasvuinen. Se elää keskimäärin 70–80 vuotta.
Ohje
Tiesitkö?
- Pihlajanmarjojen maku vaihtelee puittain ja linnut syövät makeimmat ensimmäisenä.
- Kasvitieteellisesti katsottuna pihlajan marjat ovat omenia, joita ne muistuttavat koostumukseltaankin.
- Huono pihlajanmarjavuosi enteilee pientä omenasatoa, sillä pihlajanmarjakoit siirtyvät omenan raakileisiin.
Kotipihlajan kasvupaikka
Koko Suomessa menestyvä kotipihlaja tulee toimeen yhtä hyvin uloimmilla Suomenlahden kallioluodoilla kuin Lapissa. Karuimmilla paikoilla siitä tulee pensasmainen. Usein pihlaja kasvaa pellon reunassa ja taajamissa yhdistää luonnontilaisen alueen rakennettuun ympäristöön.
Kotipihlaja sietää hyvin sekä ajoittain märkää maata että kuivuutta. Tavallinen multa kelpaa hyvin kasvualustaksi. Lisäksi se viihtyy sekä aurinkoisilla että varjoisilla paikoilla; tosin valontarve kasvaa vanhemmiten. Vahva juuristo kestää melko hyvin maantäyttöä eikä tuki salaojaputkia. Erityistä leikkaustarvetta ei ole, mutta kotipihlaja kestää sen – alasleikattu tai kaadettu puu uusiutuu helposti kanto- ja juurivesoista.
Kotipihlajalla ei ole pahoja kasvintuholaisia, se sopeutuu hyvin ympäristön muutoksiin ja kestää melko hyvin ilmansaasteita. Tuulenkestävyys on niin hyvä, että lajia käytetään tuulensuojana.
Kotipihlajan lajikkeet
Monista kotipihlajan lajikkeista suosituimpia ovat kapealatvaiset ja riippaoksaiset puut, mutta myös tavallista makeampimarjaisille yksilöille on käyttöä. Viljelymuodot menestyvät tiettävästi Oulun tienoilla saakka.
Makeapihlaja (Sorbus aucuparia var. edulis) eroaa kotipihlajasta siten, että marjat ovat suuremmat, tummemmat ja vähemmän happoiset. Lisäksi siitä tulee keskimääräistä kapeampilatvainen.
Pylväspihlaja (Sorbus aucuparia ’Fastigiata’) on kapeakasvuinen ja tulee vain pari metriä leveä, pystyoksainen pikkupuu, jollaisia tarvitaan erityisesti pienillä pihoilla ja katualueilla.
Riippapihlaja (Sorbus aucuparia ’Pendula’) on kotipihlajan rento-oksainen ja erittäin leveä viljelymuoto. Siitä kehittyy sateenvarjomainen, kun se leikataan oikein ja vartetaan riittävän korkeaan perusrunkoon.
Visapihlajan (Sorbus aucuparia ’Pieksämäki’) visainen puuaines tekee rungosta muhkuraisen. Laji on nimetty löytöpaikan mukaan.
Keltamarjapihlajaa (Sorbus aucuparia ’Xanthocarpa’) taas kasvatetaan poikkeavan väristen marjojen vuoksi. Ne ovat kypsinä oranssinkeltaiset.