Havupuut ja -pensaat – puutarhan ikivihreät

Kuusista löytyy paljon vaihtoehtoja pihaan istutettavaksi. Kuuset pitävät kosteahkosta ja valoisasta kasvupaikasta. Tavallinen metsäkuusi (Picea abies) viihtyy koko maassa. Luonnossa se sopeutuu hyvin erilaisiin valo-olosuhteisiin. Kuusi pysyy hengissä vähässä valossakin, mutta tällöin kasvu on hidasta. Pihaan istutettaessa kasvupaikaksi kannattaa valita valoisa paikka; näin kuusesta tulee tuuheampi. Varjossa alaosan neulaset kuolevat.

Erikoisuuksista kiinnostunut voi istuttaa pihaansa etenkin keväällä katseita keräävät purppurakuusen tai kultakuusen. Purppurakuusi (Picea abies f. cruenta) kasvattaa keväällä punaiset vuosikasvainten neulaset, jotka tosin vihertyvät kesän aikana. Kultakuusella (Picea abies f. aurea) vuosikasvaimet ovat keväällä kullankeltaiset. Käärmekuusi (Picea abies f. virgata) on erikoisen näköinen: pitkät, lähes sivuhaarattomat, roikkuvat oksat erottuvat jo kaukaa. Surukuusi (Picea abies f. pendula) on hyvin samankaltainen kuin käärmekuusi; sen latvus on kuitenkin vielä kapeampi ja oksat riippuvat lähes rungon myötäisesti.

Hopeakuusi (Picea pungens), jonka lajikkeita mm. ’Glauca’, ’Moerheim’ ja ’Fat Albert’, ja sinikuusi (Picea pungens), lajikkeita ovat mm. ’Hoopsii’ ja ’Koster’, ovat olleet muodissa etenkin 1970- ja -80-luvulla pihoja perustettaessa. Ne ovat okakuusen (Picea pungens) värimuotoja. Ne ovat hidaskasvuisia ja täysikasvuisinakin vain 5–10 metriä korkeita. Hopeakuusen neulaset ovat hopeansiniset ja sinikuusella nimensä mukaisesti siniharmaat.

Serbiankuusi (Picea omorika) on metsäkuusta kapeampi ja tiheämpi. Sen neulaset ovat litteät ja alta vaaleat. Sen kasvutapaan kuuluu myös oksan kärkien taipuminen ylöspäin. Serbiankuusi menestyy IV-vyöhykkeellä asti. Pienelle pihalle sopivat pienikokoiset kuusen erikoismuodot. Ne ovat parhaimmillaan muiden havukasvien kanssa istutettuna tai useampi samaan ryhmään istutettuna.

Serbiankuusen ’Nana’-lajike kasvaa 2–3 metriä korkeaksi ja sen kasvutapa on kartiomainen. Sen ominaisuuksiin kuuluu useamman latvan kasvattaminen. Kilpalatvoja voi halutessaan leikata poiskin, mutta ne sopivat kasvin tiheään ulkomuotoon. Kääpiöserbiankuusi menestyy samoilla vyöhykkeillä kuin serbiankuusikin.

Kartiovalkokuusi (Picea glauca ’Conica’) on tiheäoksainen kartionmallinen 0,5–1 metrin korkuiseksi kasvava valkokuusen kääpiömuoto. Sen menestymisestä on vaihtelevia kokemuksia, mutta pienin varauksin sitä voi suositella istutettavaksi III-vyöhykkeellä asti. Keväällä se on muistettava suojata kevätauringolta. Keväisen auringon paistaessa ja maan ollessa vielä jäässä sen neulaset ovat erittäin arkoja kuivumaan.

Jalokuuset eli pihdat (Abies) ovat erittäin käyttökelpoisia puita suuriin pihoihin. Ne ovat kauniin kartiomaisia ja kestävät varjoakin. Puutteiksi voi kuuseen verrattuna laskea vain lyhytikäisyyden ja herkemmän lahoavuuden. Pihdan runko on yleensä sileä ja ohutkuorinen sekä neulaset pehmeät, litteät ja alta vaaleajuovaiset.

Pihdat ovat keskimäärin yli 10 metriä korkeita puita, lukuun ottamatta koreanpihdan (Abies koreana) hidaskasvuista kantaa, joka jää vain n. 5 metrin korkuiseksi. Se menestyy vain eteläisimmässä Suomessa. Toinen kanta, jota kasvaa mm. Mustilan arboretumissa, kasvaa yli 10 metriä korkeaksi ja on nopeakasvuisempi sekä kestävämpi (vyöhykkeellä V asti). Koreanpihta pitää puolivarjosta, suojaisesta paikasta ja tuoreesta, ravinteikkaasta maasta.

Siperianpihta (Abies sibirica) kärsii helposti keväthallojen aiheuttamista latvasilmujen vioituksista, jolloin puu usein haaroittuu. Juuristo on syvä, joten puu kestää hyvin tuulta. Tämä pihta pitää kalkitusta, ravinteikkaasta ja tuoreesta maasta. Valon suhteen puu ei ole tarkka: se menestyy sekä auringossa että varjossa.

Palsamipihta (Abies balsamea) viihtyy puolivarjossa ja on vaatimaton kasvualustan suhteen. Taimen alkuperästä riippuen se menestyy vain Etelä-Suomessa tai kestää koviakin pakkasia aina pohjoisinta Suomea myöten. Matala juuristo ja heikko puuaines tekevät siitä aran myrskyille.

Kääpiöpalsamipihta (Abies balsamea 'Nana') on tiheä, hidaskasvuinen ja pensasmainen palsamipihdan muoto, joka sopii puolen metrin korkuisena jopa haudalle. Se pitää läpäisevästä ja kalkitusta maasta sekä valoisasta ja tuulensuojaisesta paikasta.

Harmaapihta (Abies concolor) jää melko lyhytikäiseksi (n. 50 vuotta) vaikka ehtii kasvaa jopa 20 metriä korkeaksi. Se kestää hyvin keväthalloja, koska uudet silmut puhkeavat melko myöhään keväällä. Neulaset ovat vaaleat sinertävänvihreät, oksat kasvavat kauniisti lähes vaakasuoraan ja latvus on leveä. Tuore ja ravinteikas maa sopii harmaapihdalle.

Japaninpihta (Abies veitchii) on arka halloille (I-III). Se kasvaa 10–20 metriä korkeaksi ja alkaa ränsistyä jo noin 70-vuotiaana. Se pitää puolivarjoisasta paikasta ja ravinteikkaasta maasta. Latvuksen muoto on kartiomainen. Runko pysyy sileänä vanhassakin puussa. Oksat ovat melko lyhyitä, neulaset ovat pitkät (nuoressa taimessa jopa 5 cm, vanhemmiten 1–2,5 cm) päältä tummanvihreät ja alta lähes valkoiset.

Männyt (Pinus) ovat nopeakasvuisia, melko suuria puita, jotka kestävät hyvin auringon paahdetta ja halloja. Ne ovat hyvin vaatimattomia kasvualusta suhteen. Neulaset ovat pareittain tai viisittäin.

Japaninmarjakuusi (Taxus cuspidata) on kestävä (I-V) ja jopa 4 metriä korkea ja leveä pensas. Kartiomarjakuusi (Taxus x media) on arempi (I-III), kapeampi ja matalampi, vaikka lajike 'Brownii' voi tulla jopa 4 metriä leveäksi, pyöreäksi pensaaksi.

Tuijia (Thuja) on sekä puumaisia että pensasmaisia. Ne kestävät hyvin leikkaamista, joten sopivat hyvin aitakasveiksi. Puolivarjo on tuijalle paras paikka. Ne menestyvät auringossakin, jos kasvualusta on kostea. Kukinnot ovat käpymäisiä.

Kanadantuija (Thuja occidentalis) muistuttaa nuorena sypressiä kapean ja kartiomaisen latvuksen osalta. Lehtien (ei neulasten) yläpinta saattaa punertua talvella, mutta palautuu vihreäksi, kun kasvu jälleen alkaa. Kärsii joskus kevätahavasta. Lajikkeita on useita, pallomaisista (kuten 'Danica', 'Globosa', 'Little Champion', 'Tiny Tim') kartiomaisiin (esimerkiksi 'Holmstrup', 'Smaragd' ja 'Sunkist') ja pilarimaisiin ('Columna', 'Fastigiata').

Kanadanhemlokki (Tsuga canadensis) on varjossa, tuoreessa ja runsasravinteisessa maassa viihtyvä, leveä puu. Se jää yleensä reilusti alle 10 metriseksi. Se on arka kevätahavalle ja kovalle pakkaselle (I(II)). Lännenhemlokki (Tsuga heterophylla) on hieman kestävämpi (I-III) ja korkeampi (8–15 m) puu.

Pesäkuusi (Picea abies ’Nidiformis’) on pallonmuotoinen, mutta päältä kovera. Se näyttää kuuselta, jonka latva on katkennut ja kuuseen on muodostunut pesä. Pesäkuusi kasvaa 0,5–1 metriseksi ja menestyy I-IV vyöhykkeellä.

Tapionpöytä eli pöytäkuusi (Picea abies ’Tabuliformis’) muistuttaa paljon edellistä, mutta se on nimensä mukaisesti pöytämäisen tasainen. Tapionpöytä kasvaa 0,5 metriseksi ja menestyy I-VI vyöhykkeellä.

Pallokuusi (Picea abies ’Globosa’ tai 'Ohlendorffii') on tiheäoksainen pallomainen n. 50 cm kasvava havupensas. Sinikuusen lajike ’Glauca Globosa’ on myös pallomainen matala havupensas, mutta neulaset ovat sinikuusen tapaan siniharmaat. Molemmat menestyvät IV-vyöhykkeellä asti.

Siilikuusi (Picea abies ’Echiniformis’) on matala, IV-vyöhykkeellä asti menestyvä, noin 30–50 cm korkea havupensas. Siilikuusena myydään myös hopeakuusen harmaaneulasisia matalia lajikkeita.

Katajan (Juniperus) matalat muodot:

• Kääpiökataja (Juniperus communis 'Repanda') jää 20–30 cm korkeaksi, jopa 2 metriä leveäksi peittohavuksi.
• Laakakataja (Juniperus horizontalis) kasvaa maanmyötäisesti (korkeus 10-30 cm , leveys 2 m). Sinisävyisiä lajikkeita kutsutaan sinilaakakatajiksi, esim. 'Blue Chip' ja 'Glauca'.
• Tarhakatajat (Juniperus x pfitzeriana) ovat arkoja (I-II).
• Himalajankatajat (Juniperus squamata) ovat myös arkoja (I-II).

Lajikkeita, joilla on siniharmaat neulaset, sanotaan sinikatajiksi, esimerkiksi 'Blue Carpet', joka on 20–30 cm korkea, reilun metrin leveä, tiheä- ja kohenevahaarainen, 'Blue Swede' ja 'Meyeri', joka ovat noin metrin korkeita ja leveäitä sekä pystyoksaisia.

Mitä nuorempi puu on ja mitä lyhyemmän ajan kasvi on ehtinyt juurtua paikalleen, sitä helpommin sen siirto onnistuu. Nuoren puun voi siirtää milloin vain, mutta vanhemman ja kookkaamman puun siirtämistä täytyy valmistella; keväällä, pian maan sulamisen jälkeen katkaistaan puun juuristo terävällä lapiolla reilun puolen metrin säteellä rungosta. Katkenneiden juurten päähän puu kasvattaa kesän aikana uutta hiusjuuristoa, joka on välttämätöntä veden ja ravinteiden saamiseksi. Tässä yhteydessä juuristo aina pienenee, joten myös latvusta kannattaa hieman karsia, jotta tasapaino juuriston ja lehvästön osalta säilyy. Samalla kannattaa kitkeä tyveltä kaikki rikkaruohot, joita ei mukaan halua.

Puu siirretään uuteen paikkaansa syksyllä, lehtien alkaessa varista. Juuripaakku irrotetaan lopullisesti, myös pohjasta. Paakun alle hivutetaan säkkikangas tai muovi, jonka avulla paakku saadaan siirrettyä ehjänä. Puu istutetaan samaan syvyyteen kuin missä se aiemmin kasvoi, ja kastelu hoidetaan erityisen huolellisesti. Yli 120 cm korkea puu tuetaan.