Valamonruusu ja koristeheinät
Valamonruusu (Rosa 'Splendens')
Valamonruusun
uhkein kukinta ajoittuu heinäkuuhun. Eteläisimmässä Suomessa ensimmäiset kukat tosin avautuvat jo kesäkuun puolella. Valamonruusu on yksi kestävimmistä ja kauneimmista pensasruusuistamme. Se menestyy VI-vyöhykkeellä suojaisimmilla paikoilla Etelä-Lapissa. Lajike viihtyy tavallisessa keskiravinteisessa mullassa, joka kuivahtaa ajoittain. Pensas ei ole yhtä yleinen muualla Euroopassa.
Harvalla kasvilla on yhtä loistavan punaiset kukat kuin valamonruusulla. Kirkkaankeltaiset heteet erottuvat hyvin teriön keskellä. Kukat ovat yleensä 6–7 cm leveitä ja lähes yksinkertaisia. Ne kehittyvät edellisenä kesänä kasvaneisiin versoihin. Päärynänmuotoisia, vihreitä kiulukoita muodostuu paljon, mutta harvoin ne ehtivät kypsyä punaisiksi.
Pystyhaaraisesta pensaasta tulee 150–200 cm korkea. Edellisen kesän versot ovat vihreitä tai ruskehtavia. Kukkivissa haaroissa on vähän piikkejä, mikä tekee valamonruususta miellyttävän hoitaa. Heleänvihreät lehdet eivät ole erityisen alttiita härmälle. Pensas leviää hyvin, sillä juurivesoja muodostuu runsaasti.
Monivuotiset koristeheinät
Heinät ovat tulossa suomalaisiin puutarhoihin. Useimpia tässä mainittuja lajeja viljellään vielä vähän verrattuna jo perinteisiin
viiruhelpiinsekä
sini- ja karhunnataan. Kultatesma,
siniheinä, rantavehnä ja mammuttiheinä ovat seuraavaksi yleisimpiä.
Heinien kapeat tai miekkamaiset, ehytlaitaiset lehdet erottuvat muiden kasvilajien soikeista, pyöreistä ja liuskoittuneista lehdistä. Tuulipölytteisten heinien ei tarvitse houkutella hyönteisiä voimakasvärisillä, suurilla kukilla. Kukintojen keveys sekä kellertävät ja hopeiset sävyt tulevat parhaiten esiin sivu- ja vastavalossa.
Erityisesti suurikokoiset helpit, ruo’ot ja mammuttiheinä tuovat maisemaan ääntä ja liikettä. Korret kahisevat tuulessa huojuessaan. Lisäksi heinät ovat komeita talventörröttäjiä.
Kasvualustan syvyydeksi sopii useimmille koristeheinille sama kuin kukkiville perennoille eli 20–40 cm. Isokokoisille lajeille, kuten mammuttiheinä, varataan 40–60 cm paksu multakerros.
Kelta- ja valkoviiruiset koristeheinät ovat haluttuja kotipihoissa. Ne eivät yleensä leviä niin helposti ja tarvitsevat enemmän valoa kuin vihreälehtiset nimilajit. Tällaisia ovat keltaviiruinen kirjopuntarpää sekä valkoviiruiset kirjoheinäkaura ja talvenkestävä kirjosiniheinä.
Kokonaan keltalehtinen kultatesma on pieni, kestäväksi osoittautunut lajike varjoon. Yleisin koriste-heinämme viiruhelpileviää edellisistä poiketen niin voimakkaasti, että sen juuristo kannattaa rajata.
Maanpeittäjiksi tarvitaan matalahkoja, nopeasti leviäviä lajeja, kuten nuokkuhelmikkä, lehtotesma, mäkilehtoluste sekä ainavihannat, varjossa viihtyvät puistonurmikka ja isopiippo. Myös talvehtivalehtiset mättäitä muodostavat nurmi- ja metsälauha soveltuvat maanpeittäjiksi, sillä ne siementävät voimakkaasti.
Pienet heinät ovat tavallisesti mätästäviä. Nadat ja siniheinä muodostavat puolipallomaisia lehtituppaita ja leviävät hillitysti. Paahteessa viihtyvä sininata talvehtii lumen suojassa hyvin läpäisevässä maassa. Natojen vanhat mättää jaetaan noin viiden vuoden välein, kun ne ruskistuvat keskeltä. Vihreälehtinen karhunnata voi paremmin kevyessä varjossa. Luonnonvarainen, himmeänvihreä lampaannata on kestävä vaihtoehto edellä mainituille nadoille. Siniheinällä on korkea, suppilomainen mätäs ja lehdistön ylle kohoava kapea röyhykukinto. Laji on yksi upeimmista luonnonvaraisista heinistämme.
Suuria koristeheiniä kaipaava voi istuttaa koristekastikkaa, mammuttiheinää ja rantavehnää. Koristekastikka leviää hillitysti, ja tunnetuin lajike ’Karl Foerster’ näyttää talvehtivan hyvin Suomessa. Lajikkeella on pysty mätäs, josta sulkamaiset kukinnot kohoavat. Mammuttiheinä on komeimmillaan syksyllä suihkulähdettä muistuttavien kukintojen tultua hopeisiksi. Mammuttiheinän tiedetään talvehtivan ainakin Etelä-Suomessa. Se leviää voimakkaasti juurirönsyillä, kuten myös meillä luonnonvarainen rantavehnä, jonka upean siniset, leveähköt lehdet kehittyvät kauneimmiksi paahteessa.